keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Varjon hälveneminen


Pieni merkintä! (Koska "johdonmukaisuus on mielikuvituksettomien viimeinen suojapaikka", Oscar Wilde sen tiesi:))

Kirjoittamisesta on kirjoitettu paljon, mutta nyt on huoneentauluna Peter Mickwitzin kirja Lyhytproosaa. Se mikä avautuu. Siinä on paljon kaikkea konkreettista, maailmasta ja eliöistä. Viistoa huolta ja naurua. Tänään se puhuu kirjoittamisesta. Koko kirja voi olla huoneentaulu, tai työpöytäkirja. Pöytäkirja: muistiinpanot ajatellusta.

Itsestä luopuminen kirjoittaessa, itsen katoaminen, sitä ajattelen.
Koska on muututtava toiseksi. Minun on muututtava siksi josta kirjoitan.

"Tulla niin keveäksi, niin valoisaksi, että muu ja toinen tulevat näkyviksi sen varjon takaa jonka itse heitämme kaiken sen ylle minkä voisimme nähdä: sen varjon hälveneminen. (---) Ilman itseään ei voi kirjoittaa, mutta kuitenkin kirjoittaminen on kaikenaikainen yritys läpäistä juuri tuo muuri: oma itse, jotta voisi kirjoittaa."

Tässä tuo teksti kokonaan, kuvassa.

Kirjasta Lyhytproosaa. Se mikä avautuu. Teos, 2016. Suomentanut Kristiina Lähde.





keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Reunalla

Vastasin kirjailijablogeja koskevaan pitkään ja perusteelliseen kyselyyn, joka tuli sähköpostiini opinnäytetyön tekijältä. Vastauksia sorvatessa tajusin, että Ruusuikkunan on aika uinahtaa joksikin aikaa Ruususen uneen. Ehkä se on nuokahdellut jo jonkin aikaa ajanpuutteessa, ehkä värjättyjä lasiruutuja on putoillut ja lojuu sirpaleina maassa. Kivireuna rapautuu, karmit ovat ruosteessa, aukoista paistaa harmaansumuinen taivas, jota neonvalokeila pyyhkii –

Nukkukoon siis.

Toivon että palaan blogin pariin vielä. Sitten, kun romaani on valmis.

Toivon myös, että te ihanat lukijat ja kommentoijat löydätte takaisin.

Kuulumisia: olen kirjoittanut kaksi novellia ensi syksynä ilmestyviin kirjoihin. Kirjoitin myös libreton, jossa ylitetään vettä ja etsitään lintukotoa – kamariooppera esitetään Lux Musicae -festivaaleilla syksyllä. Ja Revitään rikki se rakkaus -romaanista teimme dramaturgi Elli Salon ja Jaanan kanssa kuunnelman, se tullee syksyllä radiosta.

Maalis-huhtikuussa ilmestyy runokokoelma (nimi muuttuu vielä) ja toukokuussa lastenromaani Opossumi repussa. (Pääsin räppäämään!)

On luottamustehtäviä, ne kai ovat yritys kierrättää hyvää maailmassa, joka hämmentää koko ajan enemmän. Ja Einari Vuorela -runopalkinto (Suomen suurin runopalkinto, hieno satsaus Keuruun kaupungilta) jaetaan tänä vuonna. Käyn myös Runomatka-hankkeen puitteissa runon matkasaarnaajana Keski- ja Pohjois-Espoon alakouluissa. (Se on huimaa: merkityksellisiä hetkiä, välähdyksiä. Lasten kanssa syntyy syksyn ja kevään mittaan iso tukku runoja. Monet lapsista ottavat ensimmäisiä runoaskeleita kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Luulenpa, että kuulette noista teksteistä vielä.)

Muutakin on, olisi.

Mutta katsotaan kuinka käy, mikä tänä aikana on mahdollista.
Ei saa lakata yrittämästä. Toivomasta.

***

Eilen, tiistaina, heräsin viiden aikoihin. On tämä vaihe romaanissa.

Olen reunalla, uuden äärellä.

Kirjoitan päivän.

Myöhään illalla kävelen metsässä, joka alkaa ikkunan takaa.
Metsä on musta ja tie on jäinen harjanne. Erotatteko sen kuvasta?

Näen taskulampun valon verran eteenpäin. Ajattelen, että torstaina on kynttilänpäivä, sydäntalven viimeinen merkki, jonka jälkeen saa alkaa odottaa kevättä.

En näe tietä.
Valaisen lampulla puunjuuria ja kuusten tiuhaa seinämää, vielä täällä kasvaa kuusia, näitä tiheitä ja hiljaisia puita, sadan vuoden päästä niitä ei enää ole.