keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Reunalla

Vastasin kirjailijablogeja koskevaan pitkään ja perusteelliseen kyselyyn, joka tuli sähköpostiini opinnäytetyön tekijältä. Vastauksia sorvatessa tajusin, että Ruusuikkunan on aika uinahtaa joksikin aikaa Ruususen uneen. Ehkä se on nuokahdellut jo jonkin aikaa ajanpuutteessa, ehkä värjättyjä lasiruutuja on putoillut ja lojuu sirpaleina maassa. Kivireuna rapautuu, karmit ovat ruosteessa, aukoista paistaa harmaansumuinen taivas, jota neonvalokeila pyyhkii –

Nukkukoon siis.

Toivon että palaan blogin pariin vielä. Sitten, kun romaani on valmis.

Toivon myös, että te ihanat lukijat ja kommentoijat löydätte takaisin.

Kuulumisia: olen kirjoittanut kaksi novellia ensi syksynä ilmestyviin kirjoihin. Kirjoitin myös libreton, jossa ylitetään vettä ja etsitään lintukotoa – kamariooppera esitetään Lux Musicae -festivaaleilla syksyllä [edit. tämä on siirtynyt vuodella eteenpäin – sen sijaan toinen sana-sävel -yhteistyö Sielulinnut sai ensi-iltansa]. Ja Revitään rikki se rakkaus -romaanista teimme dramaturgi Elli Salon ja Jaanan kanssa kuunnelman, sekin tullee aikanaan...

Maalis-huhtikuussa ilmestyy runokokoelma (nimi muuttuu vielä) ja toukokuussa lastenromaani Opossumi repussa. (Pääsin räppäämään!)

On luottamustehtäviä, ne kai ovat yritys kierrättää hyvää maailmassa, joka hämmentää koko ajan enemmän. Ja Einari Vuorela -runopalkinto (Suomen suurin runopalkinto, hieno satsaus Keuruun kaupungilta) jaetaan tänä vuonna. Käyn myös Runomatka-hankkeen puitteissa runon matkasaarnaajana Keski- ja Pohjois-Espoon alakouluissa. (Se on huimaa: merkityksellisiä hetkiä, välähdyksiä. Lasten kanssa syntyy syksyn ja kevään mittaan iso tukku runoja. Monet lapsista ottavat ensimmäisiä runoaskeleita kielellä, joka ei ole oma äidinkieli. Luulenpa, että kuulette noista teksteistä vielä.)

Muutakin on, olisi.

Mutta katsotaan kuinka käy, mikä tänä aikana on mahdollista.
Ei saa lakata yrittämästä. Toivomasta.

***

Eilen, tiistaina, heräsin viiden aikoihin. On tämä vaihe romaanissa.

Olen reunalla, uuden äärellä.

Kirjoitan päivän.

Myöhään illalla kävelen metsässä, joka alkaa ikkunan takaa.
Metsä on musta ja tie on jäinen harjanne. Erotatteko sen kuvasta?

Näen taskulampun valon verran eteenpäin. Ajattelen, että torstaina on kynttilänpäivä, sydäntalven viimeinen merkki, jonka jälkeen saa alkaa odottaa kevättä.

En näe tietä.
Valaisen lampulla puunjuuria ja kuusten tiuhaa seinämää, vielä täällä kasvaa kuusia, näitä tiheitä ja hiljaisia puita, sadan vuoden päästä niitä ei enää ole.






2 kommenttia:

  1. Johanna, onnea kaikesta tuosta!

    Levollisia kirjoituspäiviä, rohkeutta ja luottamusta uuteen.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa että joku muukin antaa jo itselleen luvan odottaa kevättä.

    Tosin mileluiten odottaisin sitä helmikuun kirkkaina pakkaspäivinä, niin kuin lapsena vielä oli... Nyt tuntuu usein kuin olisi jo maaliskuu, omituinen vinksahtanut maaliskuu. (Enkä tahtoisi, en millään, luopua kuusista...).

    Paljon töitä ja sanoja sinulla paraikaa, ja tulossa. Tai "töitä ja päiviä" - niin kuin Ruusuikkunan alaotsakkeessa sanotaan. Odotan kovasti niitä runoja, kuten tiedätkin!

    Ja minä en ainakaan ole menossa minnekään. Täällä odottelen "postiluukun" kolahdusta, ja tulen ilahtumaan sen kuullessani -sitten kun jälleen palaat! <3

    VastaaPoista

Vastakaikuja