maanantai 21. marraskuuta 2016

(Kesän runoja, muunnelma)


Aluksi

Köysi on hetkistä punottu. Ota pätkä luupin alle, katso kuidut ja syyt.  Säie viiltää haavan sormeen, kun kiskaiset liian äkkiä.  Kapina kapinan vuoksi on tyhjää, napina napinan vuoksi, joku tahtoo esiin millä hinnalla hyvänsä, kylvää keskeneräisiä sanoja. Kuuntele sinä: mikään ei kasva pellossa, jota koko ajan kynnetään.

Mene saareen, ole karussa, mereltä tuulee, pirunpelto itää. Odota. Riepuja kuivuu oksalla, piikkiä ja takiaista helmoissa. Mene saareen, hae hiljaisuus. Totuus tapahtuu sanojen välissä.   

Sinä et tiedä sitä vielä. Elä lisää, käy pohjassa. Katso rauhassa. Katso
mereisten piilevien syksyinen kukinta, katso perhekuvan märkä peili, lasten haihtuvat sormenjäljet siinä, katso saaren kartta ja kivellä istuva nainen, hiukset harmaantuvat maahan. Miten täällä elettiin? Kerittiin villavakkaan virsi, sommelo sanaiseen arkkuun, arkun kansi kiinni. Virsi versoi. Sommelo sotkeentui.

Nyt katsotaan jokainen lanka. Tässä, kuva notkosta jossa vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelit, käsi kantoi, lapsi lensi. Kerro siitä. – Saaressa on talo, talossa ovi, raskas avain. Oven takana on huone, huoneessa ikkuna, ikkunassa nainen. Saat tulla tänne. On aika nähdä. Saat jäädä. Mikroskoopin alle. Neljäkymmentä kertaa suurennettuna nurkkien varjot. Katse ikkunassa. Pidä köydestä kiinni, vene ei karkaa.

torstai 17. marraskuuta 2016

Tässä.

Vuonna 2012 olin kuulemassa Leonard Cohenia Töölön jalkapallostadionilla. Se oli merkillinen ilta, mies yhtä aikaa hauras ja vahva, oma itsensä hattunsa alla. Ja välillä poissa.

Ajattelin hänen vaiheitaan.

Marraskuun pimeinä päivinä olen monena vuonna ajellut liukkaita teitä, soittanut autossa vanhoja cd-levyjä, tummaa ääntä ja rakkautta, sanoja jotka osaan ulkoa.

Nyt otan ne taas esille.
Ääni tulee puseron alle, ihon alle, menee päähän kuin joku hieroisi päänahkaa vahvoilla, taitavilla sormilla.

Tässä on tärkein sana.

"Here is your crown
And your seal and rings
And here is your love
For all things

May everyone live
May everyone die
Hello my love
And my love goodbye"




tiistai 15. marraskuuta 2016

Tässä kohtaa II

Meillä kotona on paljon kirjahyllyjä. Jotkut niistä ulottuvat katonrajaan asti. Kirjat ovat hyllyissä intuitiivisessa järjestyksessä. Ne ovat piiloutuvaisia. Joskus lainaan kirjastosta opuksen, jonka tiedän omistavani, vaan en löydä.

Mutta viime viikolla, kun minun piti löytää Georges Perecin Tiloja/Avaruuksia, kävelin erehtymättä olohuoneeseen vanhalle Lasimestarin kirjakaapille ja otin ohuen kirjan Villin Suomen historian ja Turun seudun luontoretkioppaan välistä. Mieleen oli tallentunut näkömielikuva kirjan kapoisesta selästä siinä kohtaa.

*

Olen lukenut viime aikoina useamman tämän syksyn kirjan. Mutta Pereciä halusin lukea, koska jututin Maikki Friberg -kodin kirjaillassa Heli Hulmia. (Salonkityyppiset kulttuuritapahtumat ovat suosikkejani.) Helin kirjassa Saattaen vaihdettava puhutaan muun muassa paikan ja tilan merkityksestä kirjoittamiselle. Halusin keskustella siitä.

"Kirjoittaja hyötyy intensiivisistä tilakokemuksistaan", Heli kirjoittaa. "Paikallistaminen auttaa kirjoittamaan tarkemmin, sillä paikkaan sitoutuu vahvaa, liiasta psykologisoinnista vapaata energiaa." Mietin tätä paljon taas, kun olen aloittanut romaania.

Seitankin kanssa tästä puhuttiin, Seita puhui maisemasta, joka oli ensin löydettävä: sen myötä löytyi tarina. Lasimestarin blogissa hän kirjoitti suhteestaan maisemaan. Seitan kirjoissa paikat ovat lumoavia, unen ja toden rajamailla aaltoilevia.

Ajattelen paikkaa, joka olisi yhtä aikaa mielensisäinen ja konkreettisesti ulkomaailmassa. Siksikö talot ovat kertomuksissa ja runoissa kiehtovia: meissä on sisällämme talo. Jokin lapsuuden talo, tai kuten minulla, vähän väliä muuttaneella, monta sellaista. Meissä on huoneita, ja niissä muistoja.

Luin Maikki Friberg -kodissa myös uusia runoja. Julkaisen keväällä viidennen runokokoelmani Peiliovi. Ovesta pääsee uusiin taloihin, ja ulos taivaan alle. Moni lukitsee ovensa. Ehkä siksi, ettei kukaan tule kyseenalaistamaan todellisuutta oven sisäpuolella. Tiks kiinni, vaihdetaan puheenaihetta.

Jos ovessa on peili, siitä voi nähdä jonkun kasvot, ja sen, mitä on oman selän takana.

*

Georges Perec kirjoittaa ovista:

"Me suojaudumme, linnottaudumme. Ovet pysäyttävät ja erottavat.

Ovi rikkoo tilan, hajottaa sen, pysäyttää osmoosin ja rohkaisee lokeroitumaan: yhdellä puolella olen minä ja minun asumukseni, yksityinen, kotoinen (tila joka on pakattu täyteen minun omaisuuttani: minun sänkyni, verhoni, pöytäni, kirjoituskoneeni, kaikki kirjani ja La Nouvelle Revue Françaisen irtonumeroni...), toisella puolella ovat muut, maailma, julkisuus, politiikka. Ei voi siirtyä liukuen yhdestä toiseen, ei voi mennä yhdestä toiseen, ei suuntaan eikä toiseen: täytyy tietää tunnussana ja ylittää kynnys, täytyy esittää kulkulupa, täytyy kommunikoida, kuten vanki kommunikoi ulkomaailman kanssa." 

(suomentanut Ville Keynäs)
Geghardin luostarin kirkko, Armenia (otin kuvan syyskuussa 2015)


PS. Haluan vielä mainita tästä: Jenni Haukio on ideoinut Unicefille hienon Pieniä tarinoita -kampanjan, joka on käynnissä tämän viikon. Sen ansiosta Facebook täyttyy tarinoista, joiden aiheena on Mitä toivon jokaiselle lapselle.

Kirjoitin yhden. Siihen tuli poika, jonka kohtasin Nicaraguassa yli vuosi sitten. Pojan silmät jäivät minuun. – 20.11. on lapsen oikeuksien päivä. Pieniä tarinoita on jo nyt synnyttänyt tosi liikauttelevia juttuja, lukekaa! Lapsuus, ehkä mikään maailmassa ei osukaan minuun samalla voimalla kuin lapsuus. Kaikkialla.

torstai 3. marraskuuta 2016

Tässä kohtaa


Kansallisarkistosta lähtiessä kävelen kierroksen Krunikassa.

Paikka tallettaa aikaa, Krunaan on säilötty opiskeluvuosiani. Asuin siellä ysärillä kahdeksan vuotta, kahdessa eri kämpässä, pitkään yksin. Olin vapaa, oli levottomia, matkustavaisia työleirivuosia. Ja niitä, joina istuin kirjastossa, kirjoitin ja luin, opiskelin, kävelin myöhään illalla kivikatuja pitkin yksiöön nukkumaan. Kirjoitin,  en halunnut muuta kuin kirjoittaa. Siihen kiertyi kaikki ja se muutti kaiken.

En saa kiinni nuorta itseäni. Vaikka liukastelen samoilla kaduilla, ohi Säätytalon, Vironkatua pitkin Mariankadulle, yli Meritullinkadun, Pohjoisrantaan, meren ääreen.

Mutta kadunmutkassa tunnistan tytön, joka kiirehtii ohi. Vaistomaisesti ymmärrän, heti. Muistan millaista se oli, näen palelun, liian ohutpohjaiset kengät, silmien kömpelöt rajaukset. Haluaisin sanoa jotain, se on mahdotonta. Toinen ei tajuaisi. Ei haluaisi kuunnella.

Isoimmat totuudet ovat kuluneita, tämäkin: jokaisen pitää täyttää reppunsa itse. Ottaa itse kivi pois kengästä. Hukata avaimet ja etsiskellä niitä liukkailla kaduilla.


Niin minunkin piti. Voin lukea näitä vanhoja kirjeitä vasta nyt, kun olen omin jaloin tullut tähän kohtaan.

Kirjeet ovat olleet täällä koko ajan. Silloinkin, kun asuin lähellä, ne uinuivat täällä. Pian sata vuotta vanhat kirjeet, pehmeä paperi, mustekynäkäsiala.

Silloin minulla oli nopeat jalat. Kevyet kengät. En olisi ymmärtänyt huolta, jota kirjeet ovat täynnä. Pelkoa. Rivien väliin kätkeytyvää rakkautta.  

Nyt hengittelen sitä. Tässä on hyvä.
Käännän uutta sivua. Edellisen olen kirjoittanut täyteen.

Tähän postaukseen taitaa sopia tämä laulu. Tätä kuuntelin paljon Krunikkaa aikaisemmin, 80-luvulla, äidin LP-levyltä. Jyrki Siukosen sanat! "Kun ei pelkää itseään, ei pelkää myöskään elää elämää." 

(Vielä pitäisi kai kuulla tämä duettona Tavi & Anna Puu? En lakkaa ajattelemasta Vain elämää -ohjelmassa näkemääni Hectorin ja Anna Puun Palkkasoturi-duettoa. Huh, vakavuus ja ironia, 1965 ja 2016!)