torstai 25. elokuuta 2016

Luojan palikkaleikki


Huomenna ilmestyy Luojan palikkaleikki, esseitä Lauri Viidasta. Olen kirjassa mukana, luin Viidan runon Hullu nauru. 

Lauri Viidan tumma ääni soi korvissa:

"On muistettava itse ääntää, ja ääntää hyvin, itse kirjoittaa ja kirjoittaa hyvin, itse ajatella ja ajatella hyvin."

Viidan syntymästä on tänä vuonna 100 vuotta.

perjantai 19. elokuuta 2016



Kaksi osaa sarjasta
tulevasta runokokoelmasta Peiliovi 

Kymmenen metriä sekunnissa
omistettu vaarille (1914-2009)


1.

“Me ihmiset elämme syvän ilmameren pohjalla”, hän kirjoittaa oppikirjaan. Tiheät hiljaiset lauseet. Taivas on auki ja näkee. “Jokainen ilmakerros puristaa kokoon sen alapuolella olevia ilmakerroksia.”  Hän avaa oven ja kävelee, viis varttia päivässä koko ikänsä, 94-vuotiaaksi, rintamamiestalot, takapihaperunamaat, hilseilevät ikkunanpielet, huopakatot, metsätie, polun iljanteet, hän kävelee rajojen yli, kaikelle voi jotain tehdä, pitkän miehen varjo huojuu edellä kun aurinko käy viisareineen takaa. Viis varttia joka päivä tuuli liikkuu, sivaltaa vaikenemalla, lähettää kuoria, postimerkkikuvissa Itämeren murtovesiallas, sen pieniksi jäävät simpukat, kesä ja vene keskellä paahteista selkää, taivaan valo käy pinnan läpi siihen mikä ei näy.

(---)

6.

Kylmän rintaman jäljessä etenevä ilma tunkeutuu kiilan tavoin lämpimän ilman alle ja kohottaa sitä ylöspäin. Tämä kohoaminen on sitä voimakkaampaa, mitä nopeammin kylmä rintama etenee ja mitä suurempi sen kaltevuus on.  Hiljalleen lunta sataa lampun kehässä, sataa kirjoituskoneen ylle kumartuneeseen niskaan, suuria hiutaleita, sataa pöydälle, tuuli on hellä, kieputtaa hiutaleita, pyörittää rakastetun hiuksia, tietää mitä on tulossa, lunta sataa lisää, se peittää hyllyllisen postimerkkikansioita, hammastukset, leimat, ulkomaan konferensseista kerätyt merkit, se peittää muistiinpanot, valokuvat, lapsuudenmuistot, matkapäiväkirjat, aamuöiden ajatukset, virret, kirkkomatkat, kahvikupilliset, kesät metsätöissä, työvaatteet naulassa. On liian myöhäistä. On satanut lunta jo pitkään. Kun olin lapsi, kurotin sinua kohti. Aika on säröjä sydämessä, päivä murtuu, en voi enää auttaa. On myöhä. Kun olin lapsi. Käännyit pois. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara. Katsoit kukkia pitkään, siitä tiesin.

torstai 18. elokuuta 2016

Yhtä juhlaa

Tini Sauvon kruunupää-otus Galleria Laterna Magican uumenissa

Jouduin antologiaa varten käymään läpi vanhempia runojani. Se teki hyvää, koska työn alla on proosaa. Lajirajat: tärkeitä vain kirjastoluokituksen, kirjakauppojen kannalta. Runo ja proosa limittyvät halukkaasti monissa teksteissä.

Julkaisen huvikseni edellisen postauksen jatkoksi muutaman runon kymmenen vuoden takaisesta Yhtä juhlaa -kokoelmasta.

Saan siitä kirjasta yhä palautetta. Siihen hain kansanrunojen rehevyyttä, uhma tuli itsestään, jostain syvästä kohtaa. Ja heti uhman kannoilla nauru.

Ruumis ja ajatukset. Niitä en erota. Ihminen on yksi. Ja iso.




(loitsut)

1.

Loitsut tulevat
tänne asti,
läpi teräksen ja lasin,
yli valtaväylien,
metroasemien muurahaisluolien,
halki tienposkiryteikköjen,
maanalusreittejä, linnunteitä,
varkain lumeen tallottuja polkuja,
nostavat päätään talon nurkalla
missä sammal on kulunut kivestä
saappaanpohjan alla
missä taivas putosi niskaani
marraskuun sumussa kun avasin kirjeen,
missä koivunoksat ratkovat aukkoja hämärään,
pihlajanmarjat valaisevat,
oravat, nälkäiset rotat käyvät takkiin kiinni
ja olen yksin kaikkea vastassa

            nostavat päätään
            ja tartun kiinni paljain kourin,
            puristan kidukset auki ja luen suomuista
tienristeyksen
jossa tulit vastaan ja katsoit minua kuin tahraa,
sylkäisit, hankasit peukalolla
ja minä pudotin viitan ja soljet
keskelle Erottajaa
tästä on jatkettava yksin,
sinä näytit jo kääpiön kokoiselta,
ja kun niin paljaana kuljin kadun poikki
loitsut kahahtivat kuin mustat linnut
olkapäilleni, öiset hiukset
peittivät laikukkaan ihon, läpikuultavat luut,
nälästä kuopalle painuneen vatsan;

harva näkee naamion taakse,
valitse naamiosi,
valitse kaikkein kauimmainen,
se mikä sinua eniten suojaa,
sydäntäsi, omintasi

näillä seuduin ei liiku ihmisiä,
taloa ympäröi umpimetsä,
kukaan ei katso tätä näytelmää,
siksi loitsut tulevat tänne asti
ja yksi kerrallaan
rusautan niiltä niskat poikki
paljaaksi astuttua kiveä vasten.


2.

Vuosi vuoden jälkeen
homeisissa taloissa
hiiriä rapisevan katon alla
kerään myrkkysieniä mekonhelmaan,
raavin seinistä rappausta suuhun.
Päivä päivän jälkeen
teen arjesta sakean liemen,
niin väkevän, ettet voi sitä itkemättä niellä.

Hirtetty mies ja Ylipapitar,
toinen tanssiinsa kuollut,
toinen valon ja varjon välissä vaiti.
Kun kortit kerättiin ja puhallettiin kynttilä,
oli lakanoissa hikisiä lonkeroita,
kurottuvia, alttiita.
Tähän on tultu: katson peilistä
paljaat kasvot,
kuka heittää ensimmäisen kiven.

Ennen koetin pysyä hengissä joka päivä.
Tänään tulen talon nurkalle
hämärän huopa harteilla,
puut ovat tummemmat kuin taivas,
varis liikahtamatta katonharjalla,
lapset nukkuvat karstattua unta,
mies kuin kupari hengittää
kuumasti ja syvään.
Jätän heidät nukkumaan,
en näytä matojen kirjoitusta
kovassa mullassa kiven alla,
en mustan linnun silmiä kun ne
kääntyvät minuun ja katsovat läpi
kuin tyhjää vain
kuin tyhjää vain
kerään kaiken talteen

sirotan tuhkan tuuleen
ja syön loput, jauhan
palamaton luu hampaissa kirskuen.


3.

Ja kun aamu valuu sisään verhonraosta,
olen jo hereillä,
kahvinkeitin korahtelee, puuro hautuu,
jos jotain mustaa on kynsieni alla,
se likoaa tiskiveteen,
todellisuutta kestää aikansa,
minä sen maalaan tuoreelle kankaalle,
keltaista ja valoa, lapsentukan pellavaa
saippuaa, maitoa, sileitä kämmeniä
ja kaiken yli huuhtovan aallon
kylpyvettä vain,
kylpyvettä vain.

Äiti, pihalla on käynyt joku,
sanoo vanhin veljeksistä,
joku on jättänyt mustia sulkia tänne,
sanoo keskimmäinen veli,
äiti äiti, joku on tehnyt tänne pesän
kuolleista oksista
kuusenhankaan,
sanoo nuorimmainen veli
ja varjo käy hänen hiustensa läpi.

Lauletaan pojat, lauletaan vielä,
minulla on teille väkevä keitto,
tulinen keitto, sen saatte
kun näette ulos ikkunasta omin voimin,
ja luette lumeen varkain tallotut polut,
maanalusreitit, linnuntien,
metroasemien muurahaisluolat,
tienposkiryteiköt ja valtaväylät,
lasin ja teräksen, näette
mikä talon nurkalla päätään nostaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Haperoista, hiipoista ja hygieenikoista

Maariankämmekkää Nuuksiossa
Laura Honkasalo muistutti blogissaan, miten rikasta kieltä kasviopin parista voi löytää. Lajintunnistus (sekä kasvi- että eläinpuolella) oli nautittavan nimistön takia suosikkialueitani, kun opiskelin biologiaa. Kun olin 2000-luvun alussa mukana televisio-ohjelmassa, jossa esiteltiin eri alojen ihmisten lempisanoja, suosikkini oli röyhyvihvilä.

Lajeja nimenneet biologit ovat olleet myös runoilijoita: uudissanojen keksijöitä ja kielen muokkaajia. Sienten kohdalla minua naurattaa usein myös suomen kielen onomatopoeettisuus. Tatti. Hapero. Rousku. Hiippo. Nimiensä näköisiä.


*

Vanhojen biologian oppikirjojen lukeminen on avartavaa monella muullakin tavalla. Hätkähdin taas, kun törmäsin vuonna 1959 (!) julkaistun Paavo Suomalaisen & Sven Segerstrålen Yleisbiologian sivuilla lukuun "Rotuhygienia eli eugeniikka":

"Rotuhygienian toteuttamismahdollisuudet yhteiskunnassa ovat valitettavasti ainakin toistaiseksi vähäiset. Sitä tärkeämpää olisi, että jo olemassa olevalle hyvälle perimäainekselle luotaisiin yhteiskunnassa mahdollisimman hyvät ulkonaiset olosuhteet, jotta sen ominaisuudet pääsisivät kehittymään huippuunsa."

Kirjassa pahoitellaan myös sitä, että kun elämä kaupungistumisen myötä muuttuu helpommaksi, monet sellaiset geneettiset ominaisuudet, jotka luonnollisessa olemassaolotaistelussa olisivat karsiutuneet pois, pääsevät lisääntymään ja huonontamaan ihmisten perimää. Siis sellaiset kuin vaikka likinäköisyys.

Itse kävin koulua 1980-90-luvuilla. Minulla on paljon sanottavaa sen ajan oppimateriaaleista, mutta tällaisia yksiulotteisia ja julmia väitteitä niissä ei sentään esiintynyt.

Toivottavasti näissä asioissa ei oteta askeleita taaksepäin. Ajan henki haiskahtaa välillä pelottavasti. Kun katson muokattuja, suodatettuja ihmisten kuvia mediassa ja luen nettikeskustelujen anonyymiä kommentointia, tulee mieleen, onko meistä häviämässä samanarvoisuuden taju ja inhimillisen monipuolisuuden arvostaminen. On helppo tuomita geenien muokkaus ja rodunjalostus. Mutta suvaitsemattomuus voi edetä myös tiedostamatta.


lauantai 6. elokuuta 2016

Näkymätön muste

Jotkut isomummoni lähettämistä vanhoista kirjeistä on kirjoitettu ruutupaperille lyijykynällä, vihkon sivu on pehmennyt ja repeillyt taitosten kohdalta. Mustekynällä kirjepaperille kirjoitetut kirjeet ovat säilyneet paremmin. Hän on kirjoittanut ystävälleen, joka on muuttanut toiselle paikkakunnalle.

Käsiala muuttuu vuosien varrella, koulutyttö kasvaa aikuiseksi. Vuonna 1906 käsiala on vielä lapsellisen jäykkää, vuonna 1911 kynä jo lentää. Vuosien varrella ystävät etääntyvät toisistaan, kirjeisiin ilmaantuu ensin yritteliäs sävy, sitten ne harvenevat.

Vai kuvittelenko? Paperilla on niin paljon tyhjää tilaa, että on mahdoton olla kuvittelematta.

"Taustalla näkyy vähän yhteiskuntaa. Sitä mahtuu joka kuvaan", kirjoittaa Kari Hotakainen runossa, jota olen usein käyttänyt kirjoittajakursseilla sytykkeenä. Yhteiskuntaa mahtuu kirjeisiinkin, rivien väleihin melkein enemmän kuin itse riveille.

Kirjeet, kuten päiväkirjatkin, paljastavat paljon siinä, mikä jätetään sanomatta. Rivivälit on kirjoitettu näkymättömällä musteella. Sellaisella, joka tulee näkyväksi vasta ajan myötä.