maanantai 16. toukokuuta 2016

Toukokuu, ikkunat auki

Ruusuikkuna avautuu kahdelle mainosluonteiselle ilmoitukselle.

Mainos:

Lähden kirjoittamisen keskeltä käymään Käpylän kirjastossa. Puhun siellä tänään Satu Koskimiehen kanssa Kaukana jossain onnenmaasta. Kirjoittamisesta, muistista, ajasta, sukulaisuudesta, äidistä ja pojasta. Onnen etsimisestä.

Ehkä puhutaan runoistakin, koska Sadulta on ilmestynyt syksyllä myös muistoja kartoittava runokirja Villiviinitie, Tullinpuomi. Tervetuloa Käpylään kuudelta.

*

Toinen mainos:

Pääsen syksyllä ohjaamaan kirjoittajaviikonlopun Kulttuurikeskus Sofiaan, joka on minua pitkään kiehtonut paikka. Merellinen Kallvikin niemi, historia pankin kiinteistönä. Nykyään ortodoksinen kulttuurikeskus tarjoaa tiloja erilaisille seminaareille ja kursseille. Viikonlopun teema on Kaikenlaiset äidit. Kaikenlaiset kirjoittajat ovat tervetulleita.

Äidit: postauksen kuvat liittyvät kahteen isoisoäitiini.

Kuvissa on toisen nimikoituja kapioita, toisen kirjeenvaihtoa, molemmat 1910-luvulta. Älkää ihmiset hävittäkö KonMari-henkeen kaikkea ylimääräistä tavaraa. Esineet ovat silta menneeseen. Tarinoita kasvaa.



lauantai 14. toukokuuta 2016

Vapaaehtoista aikaa



Edellinen postaus pöyhi muistia. Vai kirjoittaminenko sitä myllää, kääntelee pinojen alta kuvia esiin.

Opiskeluaikana opiskelin talvet ja kävin ilta- ja viikonlopputöissä. Aioin kirjailijaksi – en uskaltanut ottaa opintolainaa, piti tehdä töitä. 

Kesä- ja joululomilla olin yleensä myös töissä, mutta kuukauden verran joka kesä tein vapaaehtoishommia. Kuutena kesänä osallistuin KVT:n leireille eri maissa. Joltain ilmoitustaululta bongasin yhdistyksen, pyöräilin Rauhanasemalle Pasilaan hakemaan leirilistaa. Nettiä ei ollut, piti jalkautua maailmaan. Sitten tutkinkin jo Tåg till utlandet -aikatauluja kynä kädessä, suunnittelin junareittiä. 

Eniten tunsin olevani tarpeen, kun olin ohjaajana Irlannissa, Navanissa, traveller-lapsille järjestetyllä kesäleirillä. Mietin vieläkin joskus, mitä noille lapsille kuuluu. He ovat jo aikuisia. Osa eli kurjissa oloissa, toisten asiat olivat paremmin, jos vanhemmilla oli elämä reilassa.  


Ei ole enää työleirien aika, minulle.  
Mutta nettiaika on: löysin Facebookista alaikäisten turvapaikanhakijoiden tukiryhmän. Sinne. Aluksi vaatteita lajittelemaan. Ryhmässä on samaa henkeä, jonka muistan KVT-ajoilta. Melua pitämätöntä, itsestäänselvää asennetta: hihat heilumaan. Aikaa vapaaehtoistöille on paljon vähemmän nyt kuin nuorena, no niin, eihän sitä ole. Mutta jos jotain joskus? Konkreettista tekemistä. Jostain syystä nyt haluan antaa omille lapsille tämän tekemisen mallin.

perjantai 6. toukokuuta 2016

"Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen"


Runokokoelmani Tässä on valo (2009) jäljellä olevat kappaleet ovat menossa tänä keväänä makuloitaviksi. Kovin isoa määrää niitä ei silppuriin jäänyt, kun ostin kirjoja vielä itsekin. Laittakaa viestiä, jos haluatte ostaa, myyn viidellä eurolla.

Olin pari viikkoa sitten ystäväni Inkalan Jounin syntymäpäiväjuhlissa Siltalassa. Olen tuntenut Jounin 22 vuotta. Kotiin kävellessä annoin menneitten aallota päässä: opiskeluajat, jolloin tutustuin Jouniin jonain keväisenä päivänä, kun aurinko paistoi torin suunnalta päärakennuksen auditorioon, ja Jouni oli opettajani lyriikan praktikumissa. Mitä siellä luettiin? Ainakin e.e.cummingsia, W.H.Audenia, ehkä H.D:ta ja Elisabeth Bishopia, vai oliko se sittenkin Sinervon Helenan kurssilla… Jounin kanssa käveltiin Punavuoressa tai Talin niityillä ja puhuttiin kirjoittamisesta.

Ajattelin omaa kirjoittamista, selittämätöntä intohimoa runoon, Nuoren Voiman liittoa johon minut pyydettiin hallitukseen, bumerangeja kustantajilta, sanojen sisällä elämistä, sitä ompelemista ja maalaamista muistuttavaa työtä, jota sanojen kanssa tein, opiskelun ja erinäisten palkka- ja vapaaehtoisduunien ohessa, vuosia, vuosia. Keräsin materiaalia muistikirjoihin, kirjoitin ja kirjoitin, runo maistui tuoreelta, se oli vettä ja ilmaa ja multaa. Ajattelin J.H.Erkon kilpailussa sijoittumista ja Postia Saturnukseen -kokoelman julkaisemista WSOY:lla vuonna 1998. Muistikuvissa on melkein aina kevät: on hullun kirkas aamu ja pilviä ei näy, kaupungin kadut ovat kuivat ja kävelen Hiltusen antikvariaattiin, jonka uutuushyllystä löytyy joka kerta jokin etsimäni kokoelma. Kysyn hinnasta, ja Hiltunen sanoo: "Sinulle kymmenen markkaa."

Kuulostipa keveältä. Oikeasti 90-luku oli monella tavalla vaikeaa aikaa minulle. Runo oli kuitenkin jotenkin ainoa toivo, silloinkin. 

Ensimmäinen kustannustoimittajani oli Eila Kostamo. WSOY:lla otettiin runoilija lämpimästi vastaan: Katri Wanner kutsui kahville, Touko Siltala veti mukaan keskusteluihin kustantamon tilaisuuksissa. Kostamon jälkeen kustannustoimittajaksi tuli Piritta Maavuori, joka sai aikaan jopa televisiomainoksen kirjoille: Yhtä juhlaa -kokoelma myikin kolmanteen painokseen ja poiki esiintymisiä ympäri Suomea.


Parin luottamustehtävän ansiosta olen lukenut nyt suht paljon uusia runoja. Tunnen myös vielä julkaisemattomia runoilijoita, annan palautetta kässäreistä. Mietin usein nuorten, aloittavien runoilijoiden tilannetta tässä ajassa.

Runojen julkaiseminen siirtyy yhä enemmän pieniin kustantamoihin. Toivottavasti niissä osataan tukea tekstien kanssa, toivottavasti runoille löytyy myös näkyvyyttä. Kun perustimme Vilja-Tuulian kanssa Jano-lehden, meillä ei ollut resursseja runokritiikin julkaisemiseen. Mutta esimerkiksi Tuli&Savu –lehden arvostelut ilmestyvät myös netissä, ja pienlehti pystyy nostamaan esille paljon sellaista, mikä jää valtamediassa katveeseen.

Runoilijat muodostavat myös omia ryhmiään, niissä voi versoa tuoretta hyvää, vaikka ryhmäkuntaisuudessa on vaaransa. Ryhmästä tulee helposti suoja. Taide on pohjimmiltaan yksilölaji (joo, tajusin sen selvästi, kun kirjoitin romaanin yhdessä toisen kirjailijan kanssa).

Kun olen kirjoittanut kauan, olen nähnyt aaltoliikkeen siinä, miten jotkut ilmiöt nousevat, painuvat, uutta tulee taas, sitä tulee aina. Nyt runo keskustelee draaman ja esittämisen kanssa, kun lavarunouden suosio kasvaa. On kiinnostavaa nähdä, mitä tästä yhteistyöstä syntyy.

Tässä teille aamiaisestani pari palaa. Kahvia, vettä, vehnänorasta, sanoja:



“Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen

valkoiset miniatyyrihevoset leijuvat pihan yllä.

Hyvä alkaa huomaamatta, piilossa alkaa. Rannassa lasken paperiveneen
veteen, jälkeenpäin muistan käsieni tarkat liikkeet.”

(Kristiina Wallin: Valon paino, Tammi 2016)


 *



“talviaamuna talo kalpenee
            lukot naksuvat kengät menevät pois


                        ontto savulastu hiipii ylös.


            välitilan haju

                                    suojakeli”



(Auli Särkiö: Ruohosinfonia, Poesiavihkot 2016)


(Kuvat: 
Lentävän kirjan on tehnyt valokuvaaja Jyrki Nisonen, kirja on lentänyt työhuoneessani jo monta vuotta. Tässä on valo -kirjan kansikuvan on tehnyt ihana Kirsikka Mänty.)