perjantai 29. huhtikuuta 2016

Keskeneräinen taivas



Toivottomuus keskeyttää kulkunsa.
Ahdistus keskeyttää kulkunsa. 
Korppikotka keskeyttää lentonsa.

Innokas valo virtaa esiin,
kummituksetkin ottavat kulauksen.

Meidän maalauksemme astuvat päivänvaloon,
jääkausiateljeemme punaiset eläimet.

Kaikki alkaa katsoa ympärilleen.
Me kuljemme auringossa satapäin.

Jokainen ihminen on puoliavoin ovi,
joka vie huoneeseen, joka kuuluu kaikille.

Allamme ääretön maa.

Vesi loistaa puitten välistä.

Järvi on ikkuna maahan.

(Tomas Tranströmer, 
suomentanut Caj Westerberg)

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Elossa olevia ihmisiä


Uusi on työn alla. On avaraa taivasta edessä.
Sanoille on tilaa, olen tehnyt sitä.

Maltan, en puhu. En käväise, en mene. Se vaatii yksinäisyyden sietämistä, lähes sietämätöntä. 

Olen oppinut sen hitaasti. 

Ajattelen, että on ihmisiä, joiden reitti on suora ja selvä. Ehkä se näyttää siltä vain kauempaa. Ihmettelen sitä silti.


Ja ihmettelen ihmislajin kykyä selittää omat tekemisensä aina parhain päin. On kuin en ihan kuuluisi tähän lajiin. Mihinkään lajiin.  


*

Parhaat kirjat, ovatko nekin ihmettelyä? Luin Elena Ferranten kirjan Loistava ystäväni, joka on järisyttävä. Luin sen romaanina, minua ei kiinnosta salanimen takana piilevä persoona, ihan riittävän elävänä ja kokonaisena hän on kirjan minäkertojassa läsnä. Ferrante kuvaa työväenluokkaista lapsuutta Napolin köyhässä korttelissa, väkivaltaa, camorraa, köyhyyttä, aikuisten elämänpettymystä. Ja sitä, miten lukemisesta ja oppimisesta tulee tie johonkin muuhun. Miten nuoret aina etsivät sitä mahdollisuutta, yrittävät toteutua, etsiä reittiä pois sameudesta, jossa ympäristön aikuiset kahlaavat.

Haastattelussa Ferrante on sanonut, että ei kirjoita omaelämäkerrallista romaania, vaan fiktiota. ”Olen vakuuttunut että fiktio, kun se toimii, on totuudellisempaa.” 


Samaan ajatukseen törmään lukiessani Keltaisia esseitä. Vappu Kannas kirjoittaa hienosti minulle rakkaasta Alice Munrosta


Munro on sanonut omaelämäkerrallisessa Sanansaattajassa

"Kun kirjoittaa olemassa olleista ihmisistä, törmää aina ristiriitoihin."

Sekä Ferranten että Munron voima on siinä, että he kirjoittavat "olemassa olleiden" ihmisten ristiriidat tekstiin, esille. Silloin henkilöistä ei saada eheitä romaanihenkilöitä, eikä heille ehkä edes tapahdu "käänteitä" tai "loppuratkaisuja". Mutta eläviä heistä tulee.  Ihania. Kummallisia. 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kotiutumisesta

Olen mietiskellyt ihmisten kotiutumista ja kotouttamista, sitä miten se voi onnistua ja epäonnistua. Mikä saa tulijan kotiutumaan uuteen paikkaan? Mitä tarvitaan?

Mietin omia asuinpaikkojani. Muutin 18-vuotiaana kotoa Jyväskylään opiskelemaan. Siihen mennessä olin asunut kuudessa eri osoitteessa eri paikkakunnilla, Suomessa ja Amerikassa (jossa asuin 2-3-vuotiaana).

Jyväskylästä muutin kahden vuoden jälkeen Helsinkiin, ensin yhteen, sitten toiseen yksiöön. Sitten muutin Turkuun hellahuoneeseen, sitten Leppävaaraan mäen päälle kerrostalon ylimpään kerrokseen…

Hiljattain tajusin, että olen nyt asunut tässä kodissa, tässä metsänlaidan talossa, kolmetoista vuotta. Elämäni pisin aika yhdessä paikassa.

Olen kotiutunut tähän. Olisinko arvannut?
Kun joskus nuorena haaveilin Tampereelle muutosta, kollega sanoi: "Kestää kymmenen vuotta kotiutua uuteen kaupunkiin."
Se voi olla totta.
Nyt tunnen naapuruston ihmisiä. Tunnen lapsia, vanhempia, vanhuksia. Melkein joka kerta kun menen kauppaan tai puistoon, tulee tuttu vastaan. Naapureista on muuttanut ihmisiä pois ja uusia tilalle, taloja on purettu tonteilta ja uusia rakennettu. Metsä talon takana on pysynyt, sen nimi on Pyhän Ristin puisto, se on puistoksi kaavoitettu.



Tein muinoin graduni Eavan Bolandista ja tulin samalla sukeltaneeksi irkkurunouteen enemmänkin. Irlantilaisessa runoudessa on keskeistä paikka ja paikan henki. Omaa identiteettiä hahmotetaan suhteessa paikkaan: maahan ja sen historiaan.

Seamus Heaney voitti kirjallisuuden Nobelin vuonna 1995. Hän vieraili Suomessa, kävin yliopistolla kuuntelemassa hänen luentoaan 24.8.1995. Muistan päivämäärän tarkkaan, koska olen merkinnyt sen muistikirjaan. Merkintöjeni mukaan Heaney on puhunut tällaisia:

"Runoilijan kolme vaihetta (vrt. Wordsworthin pöllö-runo, Heaneyn varhainen innoittaja):

1) huhuaa kuin pöllö: huhuu! olen täällä! (narsistinen vaihe)
2) pöllö vastaa huhuiluun – runoilija _etsii_ vastausta
3) runoilija tuntee sulautuvansa ymp. luontoon, olevansa osa sitä, kaikki virtaa läpi ja on ja elää"

Kieputtavalla, nuorella käsialalla olen kirjoittanut muistiin myös tämän:

"Poetry must go a bit further than conscious – a poet is in contact with the previousness and 'with the under parts' -- syvimmät itsen osat tavoitetaan olemalla yhteydessä MAAHAN, MULTAAN, KONKREETTISEEN."

Tulee mieleen Jyrki Vainosen hienosti suomentama Heaneyn runo, jossa katsotaan ja sanoitetaan sitä, miten isä huhkii ja lapioi multaan syvää kuoppaa. Sitten todetaan:
"Etusormen ja peukalon välissä lepää kynänpätkä. Minä kaivan sillä."

*

On kirjailijoita, joiden kirjat sijoittuvat aina samaan paikkaan, kotiseudulle. He ammentavat loputtomasti samasta maaperästä, ehkä etsivät koko ajan omia juuriaan. Monelle heistä juurtuminen mahdollistaa mielen vapaan liikkeen. Kuten lapsi tarvitsee riittävästi turvallisuutta, että mielikuvitus voi elää.

Ajattelen talon perustuksia, jotka kaivetaan tukevasti maahan. Ajattelen, miten vähän tunnen tarvetta muuttaa mihinkään muualle nyt, kun olen viimeinkin alkanut kasvattaa juuria. Ja että näkee paljon, kun malttaa pysyä tarpeeksi kauan paikallaan: ihmiset liikkuvat ympärillä, näen heidät, kotiseutu virtaa läpi ja on ja elää. Siihen vaaditaan tolkuttoman paljon aikaa. Voi olla, että kaikille ihmisille ei koskaan tarjoudu mahdollisuutta juurtua.

(Voi tietysti kysyä, onko ihmistä tehtykään juurtumaan. Se on jo toisen kirjoituksen aihe... Kirkolla oli pari vuotta sitten kampanja nimeltä "juuret ja siivet". Vanha sukulaiseni puhkui kiukkuisena nähtyään otsikon: juuret JA siivet, voiko typerämpää olla! Sain mieleen kuvan olennosta, joka tiukasti multaan juurtuneena yrittää aukoa siipiään, mutta ei pääse irti maasta. Ja sitten olennon, joka lentää juuret ilmassa hulmuten. Ilmajuuret? Joskus ne voivat kasvaa maahan kiinni. Lennettyään voi asettua.)