sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Muistikuvia

Kun pitää tehdä muuta, unohtuu katsomaan kuvia. Kovalevy täyttyy ja pilvet, en halua hävittää yhtään kuvaa. Muistia on helppo pöyhiä ja pöllyttää, tässä se on kaikki. Muovailuvahan tahma, heinän hively kyynärtaipeessa, lasten kädet kaulalla, aina joku sylissä. Täysvuosia, ihan just ne oli vielä noin pieniä, pitkäksi hujahtanut teini oli etuhampaaton ekaluokkalainen, pikkusisko maalasi sormiväreillä seinään, yksi puki kettupuvun päälle ja polki kolmipyörää, toinen istui joulupukin polvella ja yritti hymyillä.

Osasinko olla. Osasinko tarpeeksi. Osaanko, ehdinkö tehdä kaiken mitä haluan. Antaa kaiken. Joskus elämä oli yksinkertaista, siitä on kauan. Ennen lapsia en tiennyt itsestäni tätä kaikkea. Olen tehnyt pitkää matkaa itseeni.

Katselen matkakuvia, Vienan-Karjalaa, haistan tuoksut, pujon ja angervon, hautuneen mustan teen, etikkaliemeen säilötyt tomaatit. Vuokkiniemessä ja Haikolassa mennyt aika on tallella, painan kämmenen harmaata hirttä vasten ja kuuntelen sitä. Pitsiverhon riekale hylätyn talon ikkunassa. Veteen unohtunut ruuhi. Nadja sanoo kauan sitten kuolleesta miehestään: siellä se Iigor nukkuu ja heinä kasvaa. Uhtuan kirjastossa luetaan tekstejä ääneen, saadaan teetä samovaarista, ystävät ympärillä.
Jos olisi jäänytkin sinne.

*

Olen lukenut uusia kirjoja, uusia runoja viime kuukausina. Hitaasti. Sana sanalta. Illalla sängyssä. Tai bussissa, kun ikkunasta näkyy vain sumua meren päällä. Sanat liikuttelevat, ajat liukuvat limittäin, kun luen  myös menneistä. Ostin Helena Anhavan kokoelman Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa  Sofiankadun antikvariaatista, Hiltusen ajoilta tärkeästä paikasta. Ja kirjan muistan jo äidin hyllystä, ajattelen naisten ketjua, äitejä ja tyttäriä. Tässä on monta hyvää runoa muistamisesta. En halua että tämä ikinä loppuu. Mikä. Mikään.

"Huvilan kirjahyllyllä
    kaksikorvainen posliinikuppi,
neljä sinistä pääskystä sen kyljessä,
pohjassa Blue Bird, Victoria, Austria.
Ostettiin Nurmeksen Kauppa-Yhtiöstä
heinäkuun viimeisenä – nimipäivälahja tädiltä
joka opetti sokeille lapsille käsitöitä.
Hänkin poissa jo kolme vuosikymmentä.
Se oli se kesä jona Ikolan emäntä
tuli ovelle ja sanoi:
– Olokeepas hyvät ja tulukee palasta, palasta ottammaan!
Kesä niin kuuma ja kuiva että mesikan marjoista meni mehut,
vuosi oli kolmekymmentäseitsemän
ja kaikista avoimista ikkunoista
kaikui:
"Näin laulaen meriä kulkee…"

(Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa, Otava 1971)

perjantai 25. maaliskuuta 2016

"Olin se kuka olin."

On ollut kirjoittamisen aikoja. Keskeneräisistä töistä ei viitsi puhua täällä, puhun sitten muusta.

Läsnäolo. Tarvitsen sitä oikein annosteltuna, kirjoittamis-yksinolon vastapainoksi. Se pitää liikkeellä.

Opin koko ajan olemaan enemmän oma itseni ihmisten seurassa. Se on parempaa kuin mikään. Ai vasta nyt? Paljon on vuosien varrella ollut  sordiinoa: hoitelen velvollisuuteni olematta täysin läsnä. Ehkä siihen ei ole ollut voimia. Ehkä tämä ikä on muutenkin hyvää kotiintulemista. Muillakin kuin minulla.

Luin tässä Anelma Järvenpää-Summasen esseekokoelman Kaidepuita kaaoksen keskellä – kirjanrakastajan tunnustuksia. Järvenpää-Summanen kirjoittaa muun muassa jännittämisen katoamisesta ihmisten edessä. Hän on ohjannut kirjoittajia Joutsenon opistossa yli kaksikymmentä vuotta: 

"Viimeisinä vuosina kirjoittajakursseilla olin vapaa. Mieleni sopukoista oli suora yhteys siihen mitä puhuin, ajatus virtasi esteittä ja alitajunta pulputti sinne painunutta tietoa pintaan. Olin se kuka olin."

Tunnistan kokemuksen.
Ja taas tulee mieleen Engelin päiväkirjaote Jukka Viikilän uudesta romaanista: "Elämä on kiireinen harjoitus, kaikki asiat kohdataan vain kerran. Varsinaista kertaa ei tule."  


Kirjat ja ihmiset: joskus on kokonaisen kohtaamisen hetkiä.  

Järvenpää-Summanen tutkii myös sellaista elossa olemisen kokemista, jonka lukeminen antaa. Kirjaa ei tässä voi mikään muu media korvata. Sitaatti Juha Seppälän haastattelusta: "Kirjallisuus oli henkiinjäämistä, se ei ollut mikään harrastus. Tajusin, että kirjallisuus on maailma, jonka välityksellä ihminen voi säilyä hengissä, vaikka se olisi kuinka helvetin yksinäinen."




(Kuvat otin syyskuussa Jerevanissa Sergei Parajanov -kotimuseossa & Aeroflotin lennolla, matkaseurana kirja ja kahvi.)








perjantai 4. maaliskuuta 2016

Syy
virrata. Soida. Täytyä. Voida. Päivästä toiseen
laskea metsä ikkunasta, käydä
sulan puron, hankikannon yli jäälle
virran päälle, kuulla kumu niellä sumu.
           
Käy keskustasta pois, uita
verkot jään alle. Hattu päästä!
                               lapselta lainattu pipo
uittolauta särisee, syöksyy kuoressa
sininen lintu. Sukeltaa. Kuulet
kumman soiton, sohjoa kairaat, lumi
            harteilla, paina, väännä. Virrata soida täytyä voida 
            valaista. Tämä on kalaisa meri.
                        Siinä kohtaa hei soi! Siitä läpi.
Syy runoon
on kala,
jonka jään alta kiskon,
teisti tokko tuulenkala
käsissä liukas,
sätkivä väläys veteen, vitikansi vaikenee. Rahtu valoa,
hippu helinää. Hiihdän pintaa sysiyössä
suksien alla
rustokallot

koputtavat, hoputtavat.