lauantai 30. tammikuuta 2016

Minä ja Maria Vehra

Siinä on kuva kuvasta, grafiikasta seinälläni. Se on Inari Krohnin. Sain sen Rolando Pieraccinilta. Puut korkeat, äkkiä venähtäneet ja hontelot, niiden alla istuu nainen sylissään tyttö. Ehkä minä ja tytär. Ehkä aurinko on nousemassa.

Kun makaa aamulla hämärässä huoneessa, pään läpi menee muistikuvia limittäin ja päällekkäin. Tänä aamuna ajattelin, miten oltiin Villen kanssa Krakovassa vuonna 1999. Ajattelin hostellia, jossa asuttiin, suurta kivitaloa, opiskelija-asuntolaa. Sen kortistoon minut kirjattiin nimellä Maria Vehra. (Olen Maria Johanna, siksi passin-vilkaisijoille olen Maria, pidän siitä, toisesta minästä. – Te ette tiedä, kuka olen oikeasti.)

Kuka hän oli, kuka minä olin silloin?

David Bowien kuoleman jälkeen olen ajatellut jatkuvaa muutosta. Monta vaihetta miehellä. 70-luvun Bowien tunteneet eivät olleet tunnistaa sitä nauravaa blondia, joka hänestä sukeutui 80-luvulla.

Muutos: ettei juuttuisi toistamaan samaa. Samoja kuvia, samoja lauseita, blogissakaan. Että menisi epämukavuusalueelle. Vaikka nyt niin, että tarttuu Erica Jongin uuteen kirjaan, koska Jong ärsyttää. Ärsyttää narsismi; henkilökohtaisista syistä peräännyn äkkiä takavasemmalle, kun sen haistan. Mutta Jong, nyt: on tosi kauan siitä, kun luin Lennä, uneksi! Kuka olin silloin?

Palaan Krakovaan. Muistanko oikein, oliko se hostelli edes Krakovassa, vai ehkä Prahassa, iso sänky täytti koko kopperon, lakanat mytyssä, yhtenä iltana ukkosmyrsky riehui talon yllä, avattiin kattoon asti ulottuva ikkuna, istuin ikkunalaudalla ja kuuntelin miten sade jyskyi asvalttiin. Siitä on valokuva, siksi muistan hetken. Minulla on Krunan second hand -puodista ostettu hellemekko päällä, paljaat ruskeat käsivarret, katson ulos myrskyyn. Olen sama ja muuttunut. Tiedän että toiveita toteutuu kun niitä sanoo ääneen, viime viikollakin toteutui, toivon että jatkaisin muuttumista.

PS. Muutoksesta muuten kertoo myös Crystal Mosellen hyvä dokkari The Wolfpack, onneksi ehdin edes yhteen Docpointin esitykseen. Angulon pojat jäivät minuun. Aitous,  viattomuus, pelko ja rohkeus, henkinen väkivalta, rakkauden pelastava voima. Ja New York, Manhattan: ikkunasta nähtynä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Tarkoituksenmukaista


Tuhat kertaa tuhat vuotta, mitään ei voi tehdä suotta. Kävin Tampereella Lauri Viita -museossa, viimeistelin Viita-tekstin, yövyin Mansessa, käppäilin pitkin Pispalaa kunnes näpit ja varpaat jäätyivät. Pispala on rakennettu alun alkaen ilman asemakaavaa, talot ovat hakeneet oman, orgaanisen, mielikuvituksekkaan järjestyksensä.

Viita oli jyrkkä, jyhkeä. Ei yrittänyt olla hauska. Tykkään siitä. Jos oli pisteliäs, oli sitä itsensä, ei muitten takia. Pispalakaan ei yritä mitään, ei ainakaan olla värikäs tai hauska. Se vaan on. Talot ovat varmaan vetoisia, ajattelen pakkasessa. Ja sitten ajattelen, että voisi olla kiva kehittyä jyrkäksi, jyhkeäksi eukoksi.

Viita kuoli neljäkymmentäneljävuotiaana. Oli silloin jo aika väsynyt elämään. Itse olen avaamassa jotain uutta ovea.

Kotiin (vetoisahkoon taloon) palattua alkoi sataa lunta, pikkuhiljaa, sitten koko ajan enemmän, puitten oksilta humpsahteli isoja koloja hankeen, mentiin pulkkamäkeen, pulkka upposi hankeen, tytär sukelsi pumpuliin. Kävelin koskemattoman lumen läpi, jäi syviä kuoppia.

Lumi voi olla runoissa unohdusta, sanon runoryhmälle. Se kätkee, peittää, piilottaa.
Pienenä tein lumienkeleitä, heilutin käsiä niin kauan, että lumen alta tuli kohmeinen nurmikko esiin.


Kirjoitussytykettä olen hakenut kuvia katsomalla. Vanhoja kuvia, aikataskuja. Katseita takaisin kuvista päin minuun. Huulten amorinkaarta. Vinoon leikattua otsatukkaa. Likaista esiliinaa. Isäntää, emäntää ja kahdeksaa lasta. Peltomerta, pellon horisonttiin laskevaa aurinkoa. Kotirantaan sidottua soutuvenettä. Valokuva on pysäytetty hetki, luon tarinaa sen ympärille. Henri Cartier-Bresson sanoi etsivänsä "ratkaisevaa hetkeä": kun saa sommitelman kameran etsimeen, pitää odottaa, että valokuva tapahtuu. Ennen kuvaa ja kuvan jälkeen tarina on katsojan ajatuksissa. 

Ja sitten piirroksiakin. Maurice Sendakin My Brother's Book, Blakea ja Shakespearea ja ties mitä sekaisin, talvi-illan tarinaa, a boy in winter fell deep in ice, tästä lähtee, kasvaa. Joka päivä on täynnä polkuja, sanomista, menee nopeasti. Ajattelen viivat pisteestä toiseen, kunnes kuvio on sellainen kuin sen pitääkin olla. Tykkään aina ajatella kirjoittamisen prosessia. Se on vähän kuin kehikko, joka auttaa pitämään aineksia koossa. Miksi muotit ovat tylsiä, mutta kehikot hyviä?



PS. Virittelen parempaa kameraa käyttöön, sen patteri latautuu. Haluan ottaa paperikuvia, haluan että ne säilyvät vielä sittenkin kun nämä ohjelmat lakkaavat toimimasta. (Haaveilen jopa, että ehtisin taas joskus pimiöön, niin kuin nuorena, kun kuuluin kamerakerhoon ja kehitin kuvia Ilokiven yläkerran pimiössä. Se taika. Näkyväksi taikominen.)

perjantai 1. tammikuuta 2016

Syvenevää metsäläisyyttä

"Metsä peittää enemmän kuin paljastaa. Rajoitettu näkyvyys, hämyisä valaistus, käkkyräiset ryhmyiset puut, lieot, juurakot, sammaleiset kivet ja onkalot saavat ihmisen mielikuvituksen liikkeelle…" 

(Suomalainen aarniometsä, Petri Keto-Tokoi & Timo Kuuluvainen)

Tässä vuodenvaihteessa on tullut käveltyä paljon metsässä. Asumme metsän taskussa, tämä "puisto" levittäytyy laajalle. Polkuja ja ulkoiluteitä (tai latuja, jos on lunta) pitkin pääsee kauas. Jos jaksaa kulkea, jos huvittaa. Harva se päivä kuleksin tässä lähellä: laakealle kalliolle, purolle. Nyt puro on jäässä, sen yli vie pari lautaa. Joku siivekäs on levähtänyt sillalla. Parasta metsässä on, kun hämärä sakenee. Metsä ritisee ja kahahtelee, naksahtelee, humisee. Voisin nojata männyn runkoon ja jäädä siihen, sulautua pimeään piiloon, en saa vielä, pitää tehdä asioita ihmismaailmassa.

Lähiömetsä on tarpeeksi hyvä, se on lähellä. En väritä värityskirjoja,  metsä on mindfulnessini. Asuin nuorena kahdeksan vuotta keskustassa, mutta nyt minusta ei olisi asumaan kivikaupungissa. Rakastan Helsinkiä, Kalliota varsinkin, mutta haluan nukkua metsä ikkunan takana.

Olen opiskellut biologiaa, vaeltanut rinkka selässä metsissä, osoittanut mieltä erämaitten & aarniometsien puolesta, yöpynyt laavuissa, teltoissa ja majoissa yksin ja perheen kanssa. Nyt saan metsässä yhteyden tyttöön, joka alle kymmenvuotiaana vei linnuille kaurahiutaleita hankeen kuusten juurille ja kurkki juurakoitten alle nähdäkseen tonttujen taloja. Olin lukenut Will Huygenin Suurta tonttukirjaa enkä tosiaankaan epäillyt tonttujen, peikkojen, menninkäisten ja haltioitten olemassaoloa… – Annan metsän kutkuttaa mielikuvitusta, romantisoin lähiöpusikoita häpeilemättä. Tai ei se mitään romantisointia ole, huono sana. Jotenkin vain kuoriudun, mieli liikkuu, kuvittelee ajatuksia. Tekeillä olevia. Tulevia.



Suuren tonttukirjan lisäksi yksi metsäkirja-aarteita on Sanni Sepon ja Ritva Kovalaisen Puiden kansa. Se on ihana, kiihdyttävä kirja suomalaisten suhteesta puihin. Pyhä kirja.

Joulun alla joku salaperäinen koristeli kuusen takametsään, polun varteen. Me tyydyimme tuomaan palan metsää kotiin. Se tuoksuu ja tiputtelee neulasia.