tiistai 20. joulukuuta 2016

Tiellä

Uutiset. Ja varhain aamulla ajan pitkin pimeää moottoritietä, ensin Turuntietä, sitten Kehää, olen reitillä, rekka humahtaa ohi, heilauttaa autoa. Uutiset, valokeilan verran sumua, kurvaan liittymästä sivuun, mäen päälle. Tien laidalla kohoaa rosoinen kallio, sen jälkeen alkaa metsä. Musta metsä, olen yhtä aikaa tiellä ja siellä, tästä tämä alkaa. Painan kaasua, ajan, metsä on siinä eikä katoa, olen kolossa kuusten alla, juurten jänteissä, olen märässä pimeässä kissansilmineni, pää täynnä katseita, sätkiviä kuvia, neulasia, iholle tippuvia pisaroita muuttumassa sanoiksi, olen autojen virrassa tiellä hiljaa aivan hiljaa nyt mennään sataa ja taas se katse, tumma poika joka viiltää kätensä auki, toistaa, toistaa. Ja metsä. Ja musta. Ajan kohti pimeän ja hämärän rajaa, tästä kohtaa kirjoittaminen tänään alkaa.


maanantai 21. marraskuuta 2016

(Kesän runoja, muunnelma)


Aluksi

Köysi on hetkistä punottu. Ota pätkä luupin alle, katso kuidut ja syyt.  Säie viiltää haavan sormeen, kun kiskaiset liian äkkiä.  Kapina kapinan vuoksi on tyhjää, napina napinan vuoksi, joku tahtoo esiin millä hinnalla hyvänsä, kylvää keskeneräisiä sanoja. Kuuntele sinä: mikään ei kasva pellossa, jota koko ajan kynnetään.

Mene saareen, ole karussa, mereltä tuulee, pirunpelto itää. Odota. Riepuja kuivuu oksalla, piikkiä ja takiaista helmoissa. Mene saareen, hae hiljaisuus. Totuus tapahtuu sanojen välissä.   

Sinä et tiedä sitä vielä. Elä lisää, käy pohjassa. Katso rauhassa. Katso
mereisten piilevien syksyinen kukinta, katso perhekuvan märkä peili, lasten haihtuvat sormenjäljet siinä, katso saaren kartta ja kivellä istuva nainen, hiukset harmaantuvat maahan. Miten täällä elettiin? Kerittiin villavakkaan virsi, sommelo sanaiseen arkkuun, arkun kansi kiinni. Virsi versoi. Sommelo sotkeentui.

Nyt katsotaan jokainen lanka. Tässä, kuva notkosta jossa vaalehie siipisulkasie varoikse vartuttelit, käsi kantoi, lapsi lensi. Kerro siitä. – Saaressa on talo, talossa ovi, raskas avain. Oven takana on huone, huoneessa ikkuna, ikkunassa nainen. Saat tulla tänne. On aika nähdä. Saat jäädä. Mikroskoopin alle. Neljäkymmentä kertaa suurennettuna nurkkien varjot. Katse ikkunassa. Pidä köydestä kiinni, vene ei karkaa.

torstai 17. marraskuuta 2016

Tässä.

Vuonna 2012 olin kuulemassa Leonard Cohenia Töölön jalkapallostadionilla. Se oli merkillinen ilta, mies yhtä aikaa hauras ja vahva, oma itsensä hattunsa alla. Ja välillä poissa.

Ajattelin hänen vaiheitaan.

Marraskuun pimeinä päivinä olen monena vuonna ajellut liukkaita teitä, soittanut autossa vanhoja cd-levyjä, tummaa ääntä ja rakkautta, sanoja jotka osaan ulkoa.

Nyt otan ne taas esille.
Ääni tulee puseron alle, ihon alle, menee päähän kuin joku hieroisi päänahkaa vahvoilla, taitavilla sormilla.

Tässä on tärkein sana.

"Here is your crown
And your seal and rings
And here is your love
For all things

May everyone live
May everyone die
Hello my love
And my love goodbye"




tiistai 15. marraskuuta 2016

Tässä kohtaa II

Meillä kotona on paljon kirjahyllyjä. Jotkut niistä ulottuvat katonrajaan asti. Kirjat ovat hyllyissä intuitiivisessa järjestyksessä. Ne ovat piiloutuvaisia. Joskus lainaan kirjastosta opuksen, jonka tiedän omistavani, vaan en löydä.

Mutta viime viikolla, kun minun piti löytää Georges Perecin Tiloja/Avaruuksia, kävelin erehtymättä olohuoneeseen vanhalle Lasimestarin kirjakaapille ja otin ohuen kirjan Villin Suomen historian ja Turun seudun luontoretkioppaan välistä. Mieleen oli tallentunut näkömielikuva kirjan kapoisesta selästä siinä kohtaa.

*

Olen lukenut viime aikoina useamman tämän syksyn kirjan. Mutta Pereciä halusin lukea, koska jututin Maikki Friberg -kodin kirjaillassa Heli Hulmia. (Salonkityyppiset kulttuuritapahtumat ovat suosikkejani.) Helin kirjassa Saattaen vaihdettava puhutaan muun muassa paikan ja tilan merkityksestä kirjoittamiselle. Halusin keskustella siitä.

"Kirjoittaja hyötyy intensiivisistä tilakokemuksistaan", Heli kirjoittaa. "Paikallistaminen auttaa kirjoittamaan tarkemmin, sillä paikkaan sitoutuu vahvaa, liiasta psykologisoinnista vapaata energiaa." Mietin tätä paljon taas, kun olen aloittanut romaania.

Seitankin kanssa tästä puhuttiin, Seita puhui maisemasta, joka oli ensin löydettävä: sen myötä löytyi tarina. Lasimestarin blogissa hän kirjoitti suhteestaan maisemaan. Seitan kirjoissa paikat ovat lumoavia, unen ja toden rajamailla aaltoilevia.

Ajattelen paikkaa, joka olisi yhtä aikaa mielensisäinen ja konkreettisesti ulkomaailmassa. Siksikö talot ovat kertomuksissa ja runoissa kiehtovia: meissä on sisällämme talo. Jokin lapsuuden talo, tai kuten minulla, vähän väliä muuttaneella, monta sellaista. Meissä on huoneita, ja niissä muistoja.

Luin Maikki Friberg -kodissa myös uusia runoja. Julkaisen keväällä viidennen runokokoelmani Peiliovi. Ovesta pääsee uusiin taloihin, ja ulos taivaan alle. Moni lukitsee ovensa. Ehkä siksi, ettei kukaan tule kyseenalaistamaan todellisuutta oven sisäpuolella. Tiks kiinni, vaihdetaan puheenaihetta.

Jos ovessa on peili, siitä voi nähdä jonkun kasvot, ja sen, mitä on oman selän takana.

*

Georges Perec kirjoittaa ovista:

"Me suojaudumme, linnottaudumme. Ovet pysäyttävät ja erottavat.

Ovi rikkoo tilan, hajottaa sen, pysäyttää osmoosin ja rohkaisee lokeroitumaan: yhdellä puolella olen minä ja minun asumukseni, yksityinen, kotoinen (tila joka on pakattu täyteen minun omaisuuttani: minun sänkyni, verhoni, pöytäni, kirjoituskoneeni, kaikki kirjani ja La Nouvelle Revue Françaisen irtonumeroni...), toisella puolella ovat muut, maailma, julkisuus, politiikka. Ei voi siirtyä liukuen yhdestä toiseen, ei voi mennä yhdestä toiseen, ei suuntaan eikä toiseen: täytyy tietää tunnussana ja ylittää kynnys, täytyy esittää kulkulupa, täytyy kommunikoida, kuten vanki kommunikoi ulkomaailman kanssa." 

(suomentanut Ville Keynäs)
Geghardin luostarin kirkko, Armenia (otin kuvan syyskuussa 2015)


PS. Haluan vielä mainita tästä: Jenni Haukio on ideoinut Unicefille hienon Pieniä tarinoita -kampanjan, joka on käynnissä tämän viikon. Sen ansiosta Facebook täyttyy tarinoista, joiden aiheena on Mitä toivon jokaiselle lapselle.

Kirjoitin yhden. Siihen tuli poika, jonka kohtasin Nicaraguassa yli vuosi sitten. Pojan silmät jäivät minuun. – 20.11. on lapsen oikeuksien päivä. Pieniä tarinoita on jo nyt synnyttänyt tosi liikauttelevia juttuja, lukekaa! Lapsuus, ehkä mikään maailmassa ei osukaan minuun samalla voimalla kuin lapsuus. Kaikkialla.

torstai 3. marraskuuta 2016

Tässä kohtaa


Kansallisarkistosta lähtiessä kävelen kierroksen Krunikassa.

Paikka tallettaa aikaa, Krunaan on säilötty opiskeluvuosiani. Asuin siellä ysärillä kahdeksan vuotta, kahdessa eri kämpässä, pitkään yksin. Olin vapaa, oli levottomia, matkustavaisia työleirivuosia. Ja niitä, joina istuin kirjastossa, kirjoitin ja luin, opiskelin, kävelin myöhään illalla kivikatuja pitkin yksiöön nukkumaan. Kirjoitin,  en halunnut muuta kuin kirjoittaa. Siihen kiertyi kaikki ja se muutti kaiken.

En saa kiinni nuorta itseäni. Vaikka liukastelen samoilla kaduilla, ohi Säätytalon, Vironkatua pitkin Mariankadulle, yli Meritullinkadun, Pohjoisrantaan, meren ääreen.

Mutta kadunmutkassa tunnistan tytön, joka kiirehtii ohi. Vaistomaisesti ymmärrän, heti. Muistan millaista se oli, näen palelun, liian ohutpohjaiset kengät, silmien kömpelöt rajaukset. Haluaisin sanoa jotain, se on mahdotonta. Toinen ei tajuaisi. Ei haluaisi kuunnella.

Isoimmat totuudet ovat kuluneita, tämäkin: jokaisen pitää täyttää reppunsa itse. Ottaa itse kivi pois kengästä. Hukata avaimet ja etsiskellä niitä liukkailla kaduilla.


Niin minunkin piti. Voin lukea näitä vanhoja kirjeitä vasta nyt, kun olen omin jaloin tullut tähän kohtaan.

Kirjeet ovat olleet täällä koko ajan. Silloinkin, kun asuin lähellä, ne uinuivat täällä. Pian sata vuotta vanhat kirjeet, pehmeä paperi, mustekynäkäsiala.

Silloin minulla oli nopeat jalat. Kevyet kengät. En olisi ymmärtänyt huolta, jota kirjeet ovat täynnä. Pelkoa. Rivien väliin kätkeytyvää rakkautta.  

Nyt hengittelen sitä. Tässä on hyvä.
Käännän uutta sivua. Edellisen olen kirjoittanut täyteen.

Tähän postaukseen taitaa sopia tämä laulu. Tätä kuuntelin paljon Krunikkaa aikaisemmin, 80-luvulla, äidin LP-levyltä. Jyrki Siukosen sanat! "Kun ei pelkää itseään, ei pelkää myöskään elää elämää." 

(Vielä pitäisi kai kuulla tämä duettona Tavi & Anna Puu? En lakkaa ajattelemasta Vain elämää -ohjelmassa näkemääni Hectorin ja Anna Puun Palkkasoturi-duettoa. Huh, vakavuus ja ironia, 1965 ja 2016!)

maanantai 26. syyskuuta 2016

Paikat, vaihdokset


Työ. Sain hetkeksi käyttööni työhuoneen residenssistä: huvila on rakennettu vuonna 1902. Nainen, joka rakennutti huvilan, eli monivaiheisen elämän, ei helppoa. Hän ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia, hänen ajatuksistaan ei tiedetä paljoa. Ajattelen häntä. Kuvittelen, että juuri hän on ripustanut kamarin seinälle painokuvan, jossa on Edvard Iston Hyökkäys.

Meri on vieressä. Tuulee ja myrskyää. Paikan vaihtaminen pöyhii ajatuksia, saa näkemään jo kirjoitetun tekstin uudessa valossa.

Uutta kehkeytyy.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Tämä matka ja syksy

No niin, syksy siis kierähti eteen, syksyn monet työt, hengenpitimet. Haluan säilyttää aina illuusion kiireettömyydestä. Ja mielikuvitusta saa sen ylläpitämiseen käyttää.

Jotkut asiat pysyvät. Aloitin taas runopiirin matka-teemalla ja sain kaivaa esiin kuluneen, hajalle luetun Mannerin punamustan kirjan. Miten voi yhteen kirjaan kasautua niin paljon muistia. Omaa ja jaettua. Olin samaan aikaan monessa ajassa, siinä Omnian uudenkarheassa luokassa ja kivikkoisella merenrannalla kahdeksantoistavuotiaana, kun luin ääneen pitkän aloitusrunon Tämä matka.
"Kulkea yli vaihtelevien äärten, / mustien vesien, hauraiden porraspuiden,/ läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat, / vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet …"

Joka tunti tuon porukalle oman kirjoittamisen sytykkeeksi myös uusia runokirjoja, muutaman vuoden sisällä ilmestyneitä. Nyt on käsillä Harri Nordellin juuri ilmestynyt Hajo. "Kulkea/ yön pohjaa // kulkea/ sähähdellen// villissä/ ruohokirjoituksessa"

Kirjoitan tänä syksynä tiiviisti muuta. Blogi on vähemmällä huomiolla jonkin aikaa.

Mutta kirjoja voi minulta edelleen tilata sähköpostilla, myyn edullisesti paitsi useita kuvakirjojani, myös Syntysanoja ja runokokoelmia Yhtä juhlaa (enää pari jäljellä) ja Tässä on valo. Näitä kirjoja ei enää taida kaupoista saada. (Sähköpostiosoitteeni: etunimi.sukunimi at saunalahti piste fi )

Satoisaa & hyvää syksyä, lukijat!

torstai 25. elokuuta 2016

Luojan palikkaleikki


Huomenna ilmestyy Luojan palikkaleikki, esseitä Lauri Viidasta. Olen kirjassa mukana, luin Viidan runon Hullu nauru. 

Lauri Viidan tumma ääni soi korvissa:

"On muistettava itse ääntää, ja ääntää hyvin, itse kirjoittaa ja kirjoittaa hyvin, itse ajatella ja ajatella hyvin."

Viidan syntymästä on tänä vuonna 100 vuotta.

perjantai 19. elokuuta 2016



Kaksi osaa sarjasta
tulevasta runokokoelmasta Peiliovi 

Kymmenen metriä sekunnissa
omistettu vaarille (1914-2009)


1.

“Me ihmiset elämme syvän ilmameren pohjalla”, hän kirjoittaa oppikirjaan. Tiheät hiljaiset lauseet. Taivas on auki ja näkee. “Jokainen ilmakerros puristaa kokoon sen alapuolella olevia ilmakerroksia.”  Hän avaa oven ja kävelee, viis varttia päivässä koko ikänsä, 94-vuotiaaksi, rintamamiestalot, takapihaperunamaat, hilseilevät ikkunanpielet, huopakatot, metsätie, polun iljanteet, hän kävelee rajojen yli, kaikelle voi jotain tehdä, pitkän miehen varjo huojuu edellä kun aurinko käy viisareineen takaa. Viis varttia joka päivä tuuli liikkuu, sivaltaa vaikenemalla, lähettää kuoria, postimerkkikuvissa Itämeren murtovesiallas, sen pieniksi jäävät simpukat, kesä ja vene keskellä paahteista selkää, taivaan valo käy pinnan läpi siihen mikä ei näy.

(---)

6.

Kylmän rintaman jäljessä etenevä ilma tunkeutuu kiilan tavoin lämpimän ilman alle ja kohottaa sitä ylöspäin. Tämä kohoaminen on sitä voimakkaampaa, mitä nopeammin kylmä rintama etenee ja mitä suurempi sen kaltevuus on.  Hiljalleen lunta sataa lampun kehässä, sataa kirjoituskoneen ylle kumartuneeseen niskaan, suuria hiutaleita, sataa pöydälle, tuuli on hellä, kieputtaa hiutaleita, pyörittää rakastetun hiuksia, tietää mitä on tulossa, lunta sataa lisää, se peittää hyllyllisen postimerkkikansioita, hammastukset, leimat, ulkomaan konferensseista kerätyt merkit, se peittää muistiinpanot, valokuvat, lapsuudenmuistot, matkapäiväkirjat, aamuöiden ajatukset, virret, kirkkomatkat, kahvikupilliset, kesät metsätöissä, työvaatteet naulassa. On liian myöhäistä. On satanut lunta jo pitkään. Kun olin lapsi, kurotin sinua kohti. Aika on säröjä sydämessä, päivä murtuu, en voi enää auttaa. On myöhä. Kun olin lapsi. Käännyit pois. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara. Katsoit kukkia pitkään, siitä tiesin.

torstai 18. elokuuta 2016

Yhtä juhlaa

Tini Sauvon kruunupää-otus Galleria Laterna Magican uumenissa

Jouduin antologiaa varten käymään läpi vanhempia runojani. Se teki hyvää, koska työn alla on proosaa. Lajirajat: tärkeitä vain kirjastoluokituksen, kirjakauppojen kannalta. Runo ja proosa limittyvät halukkaasti monissa teksteissä.

Julkaisen huvikseni edellisen postauksen jatkoksi muutaman runon kymmenen vuoden takaisesta Yhtä juhlaa -kokoelmasta.

Saan siitä kirjasta yhä palautetta. Siihen hain kansanrunojen rehevyyttä, uhma tuli itsestään, jostain syvästä kohtaa. Ja heti uhman kannoilla nauru.

Ruumis ja ajatukset. Niitä en erota. Ihminen on yksi. Ja iso.




(loitsut)

1.

Loitsut tulevat
tänne asti,
läpi teräksen ja lasin,
yli valtaväylien,
metroasemien muurahaisluolien,
halki tienposkiryteikköjen,
maanalusreittejä, linnunteitä,
varkain lumeen tallottuja polkuja,
nostavat päätään talon nurkalla
missä sammal on kulunut kivestä
saappaanpohjan alla
missä taivas putosi niskaani
marraskuun sumussa kun avasin kirjeen,
missä koivunoksat ratkovat aukkoja hämärään,
pihlajanmarjat valaisevat,
oravat, nälkäiset rotat käyvät takkiin kiinni
ja olen yksin kaikkea vastassa

            nostavat päätään
            ja tartun kiinni paljain kourin,
            puristan kidukset auki ja luen suomuista
tienristeyksen
jossa tulit vastaan ja katsoit minua kuin tahraa,
sylkäisit, hankasit peukalolla
ja minä pudotin viitan ja soljet
keskelle Erottajaa
tästä on jatkettava yksin,
sinä näytit jo kääpiön kokoiselta,
ja kun niin paljaana kuljin kadun poikki
loitsut kahahtivat kuin mustat linnut
olkapäilleni, öiset hiukset
peittivät laikukkaan ihon, läpikuultavat luut,
nälästä kuopalle painuneen vatsan;

harva näkee naamion taakse,
valitse naamiosi,
valitse kaikkein kauimmainen,
se mikä sinua eniten suojaa,
sydäntäsi, omintasi

näillä seuduin ei liiku ihmisiä,
taloa ympäröi umpimetsä,
kukaan ei katso tätä näytelmää,
siksi loitsut tulevat tänne asti
ja yksi kerrallaan
rusautan niiltä niskat poikki
paljaaksi astuttua kiveä vasten.


2.

Vuosi vuoden jälkeen
homeisissa taloissa
hiiriä rapisevan katon alla
kerään myrkkysieniä mekonhelmaan,
raavin seinistä rappausta suuhun.
Päivä päivän jälkeen
teen arjesta sakean liemen,
niin väkevän, ettet voi sitä itkemättä niellä.

Hirtetty mies ja Ylipapitar,
toinen tanssiinsa kuollut,
toinen valon ja varjon välissä vaiti.
Kun kortit kerättiin ja puhallettiin kynttilä,
oli lakanoissa hikisiä lonkeroita,
kurottuvia, alttiita.
Tähän on tultu: katson peilistä
paljaat kasvot,
kuka heittää ensimmäisen kiven.

Ennen koetin pysyä hengissä joka päivä.
Tänään tulen talon nurkalle
hämärän huopa harteilla,
puut ovat tummemmat kuin taivas,
varis liikahtamatta katonharjalla,
lapset nukkuvat karstattua unta,
mies kuin kupari hengittää
kuumasti ja syvään.
Jätän heidät nukkumaan,
en näytä matojen kirjoitusta
kovassa mullassa kiven alla,
en mustan linnun silmiä kun ne
kääntyvät minuun ja katsovat läpi
kuin tyhjää vain
kuin tyhjää vain
kerään kaiken talteen

sirotan tuhkan tuuleen
ja syön loput, jauhan
palamaton luu hampaissa kirskuen.


3.

Ja kun aamu valuu sisään verhonraosta,
olen jo hereillä,
kahvinkeitin korahtelee, puuro hautuu,
jos jotain mustaa on kynsieni alla,
se likoaa tiskiveteen,
todellisuutta kestää aikansa,
minä sen maalaan tuoreelle kankaalle,
keltaista ja valoa, lapsentukan pellavaa
saippuaa, maitoa, sileitä kämmeniä
ja kaiken yli huuhtovan aallon
kylpyvettä vain,
kylpyvettä vain.

Äiti, pihalla on käynyt joku,
sanoo vanhin veljeksistä,
joku on jättänyt mustia sulkia tänne,
sanoo keskimmäinen veli,
äiti äiti, joku on tehnyt tänne pesän
kuolleista oksista
kuusenhankaan,
sanoo nuorimmainen veli
ja varjo käy hänen hiustensa läpi.

Lauletaan pojat, lauletaan vielä,
minulla on teille väkevä keitto,
tulinen keitto, sen saatte
kun näette ulos ikkunasta omin voimin,
ja luette lumeen varkain tallotut polut,
maanalusreitit, linnuntien,
metroasemien muurahaisluolat,
tienposkiryteiköt ja valtaväylät,
lasin ja teräksen, näette
mikä talon nurkalla päätään nostaa.

tiistai 9. elokuuta 2016

Haperoista, hiipoista ja hygieenikoista

Maariankämmekkää Nuuksiossa
Laura Honkasalo muistutti blogissaan, miten rikasta kieltä kasviopin parista voi löytää. Lajintunnistus (sekä kasvi- että eläinpuolella) oli nautittavan nimistön takia suosikkialueitani, kun opiskelin biologiaa. Kun olin 2000-luvun alussa mukana televisio-ohjelmassa, jossa esiteltiin eri alojen ihmisten lempisanoja, suosikkini oli röyhyvihvilä.

Lajeja nimenneet biologit ovat olleet myös runoilijoita: uudissanojen keksijöitä ja kielen muokkaajia. Sienten kohdalla minua naurattaa usein myös suomen kielen onomatopoeettisuus. Tatti. Hapero. Rousku. Hiippo. Nimiensä näköisiä.


*

Vanhojen biologian oppikirjojen lukeminen on avartavaa monella muullakin tavalla. Hätkähdin taas, kun törmäsin vuonna 1959 (!) julkaistun Paavo Suomalaisen & Sven Segerstrålen Yleisbiologian sivuilla lukuun "Rotuhygienia eli eugeniikka":

"Rotuhygienian toteuttamismahdollisuudet yhteiskunnassa ovat valitettavasti ainakin toistaiseksi vähäiset. Sitä tärkeämpää olisi, että jo olemassa olevalle hyvälle perimäainekselle luotaisiin yhteiskunnassa mahdollisimman hyvät ulkonaiset olosuhteet, jotta sen ominaisuudet pääsisivät kehittymään huippuunsa."

Kirjassa pahoitellaan myös sitä, että kun elämä kaupungistumisen myötä muuttuu helpommaksi, monet sellaiset geneettiset ominaisuudet, jotka luonnollisessa olemassaolotaistelussa olisivat karsiutuneet pois, pääsevät lisääntymään ja huonontamaan ihmisten perimää. Siis sellaiset kuin vaikka likinäköisyys.

Itse kävin koulua 1980-90-luvuilla. Minulla on paljon sanottavaa sen ajan oppimateriaaleista, mutta tällaisia yksiulotteisia ja julmia väitteitä niissä ei sentään esiintynyt.

Toivottavasti näissä asioissa ei oteta askeleita taaksepäin. Ajan henki haiskahtaa välillä pelottavasti. Kun katson muokattuja, suodatettuja ihmisten kuvia mediassa ja luen nettikeskustelujen anonyymiä kommentointia, tulee mieleen, onko meistä häviämässä samanarvoisuuden taju ja inhimillisen monipuolisuuden arvostaminen. On helppo tuomita geenien muokkaus ja rodunjalostus. Mutta suvaitsemattomuus voi edetä myös tiedostamatta.


lauantai 6. elokuuta 2016

Näkymätön muste

Jotkut isomummoni lähettämistä vanhoista kirjeistä on kirjoitettu ruutupaperille lyijykynällä, vihkon sivu on pehmennyt ja repeillyt taitosten kohdalta. Mustekynällä kirjepaperille kirjoitetut kirjeet ovat säilyneet paremmin. Hän on kirjoittanut ystävälleen, joka on muuttanut toiselle paikkakunnalle.

Käsiala muuttuu vuosien varrella, koulutyttö kasvaa aikuiseksi. Vuonna 1906 käsiala on vielä lapsellisen jäykkää, vuonna 1911 kynä jo lentää. Vuosien varrella ystävät etääntyvät toisistaan, kirjeisiin ilmaantuu ensin yritteliäs sävy, sitten ne harvenevat.

Vai kuvittelenko? Paperilla on niin paljon tyhjää tilaa, että on mahdoton olla kuvittelematta.

"Taustalla näkyy vähän yhteiskuntaa. Sitä mahtuu joka kuvaan", kirjoittaa Kari Hotakainen runossa, jota olen usein käyttänyt kirjoittajakursseilla sytykkeenä. Yhteiskuntaa mahtuu kirjeisiinkin, rivien väleihin melkein enemmän kuin itse riveille.

Kirjeet, kuten päiväkirjatkin, paljastavat paljon siinä, mikä jätetään sanomatta. Rivivälit on kirjoitettu näkymättömällä musteella. Sellaisella, joka tulee näkyväksi vasta ajan myötä.


sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Keskiluokkaista kesälukemista?

Luin vasta nyt kunnolla Asta Lepän hyvän kolumnin Hesarissa. Se synnytti keskustelua, jota en omalta kirjoittamiseltani seurannut kunnolla. Minäkin satuin tänä kesänä lukemaan mökillä hyllyssä olleen Jonathan Franzenin Muutoksia-pokkarin (se oli jäänyt aikaisemmin kesken, sen sijaan Vapauden luin loppuun, ja Pattyn hahmo on yksi niitä kirjojen henkilöitä, jotka ovat jääneet minuun pysyvästi).

Kun luen romaania, haluan, että sen maailma alkaa elää minussa. Kyllä Muutoksien kanssa niin kävi. Ennalta-arvattavaa – kyllä, paikoin. Viihdyttävää – varmasti, barokkisessa yksityiskohtarunsaudessaan. Kriittistä kuvaamaansa maailmaa kohtaan – kyllä. Aika lailla onnistun silti tuntemaan sympatiaa näitä keskiluokkaisia, tässä kirjassa melko vastenmielisiä henkilöitä kohtaan.

*

Arvostin Lepän kolumnia ja sitä, että keskustelua syntyy. Arvostin sitä, että jouduin kirjoittamisen keskellä pöyhimään ajatuksia yhteiskuntaluokasta, sisäsiisteydestä, turvallisuudesta, kirjallisuuden tehtävästä.

Kun luen, haen kirjallisuudesta lohtua, mutta lohtu ei synny siitä, että rumat, likaiset ja pahat asiat lakaistaan maton alle. Olen monta kertaa kokenut kirjallisuuden katarttisen vaikutuksen: sen, miten kirjan lukemisen jälkeen olo voi olla etova, jopa tahrittu, ja miten tuo kokemus muuttuu puhdistavaksi. Maailman lika on minussa. Se ei katoa, vaikka sulkisin silmäni siltä. Luen mielelläni keskiluokasta. Mutta myös muusta. Mitä enemmän kirjojen maailmoja minussa on, sitä enemmän olen elossa.

*

Kolumnin luettuani ajattelin neljää loppukevään ja kesän mittaan lukemaani kirjaa. Olen lukenut Slungan & Seppäsen Lapin Lolitan, Jarmo Stoorin Sieluhäkin, Sisko Koskiniemen romaanin Kääntöpuolella lapsuus ja Vesa Haapalan Karhunkiven. Eivät ne rajoitu keskiluokan kuvaamiseen, eivät välttele yhteiskunnallisten ongelmien tai marginaalissa eläjien kuvaamista.

Suurta mediahuomiota ei yksikään niistä ole saanut.
Miksi?
Arto Salmista mukaillen voisi sanoa: "keskiluokan ihmiset on vaarallisia, koska niillä on valtaa".


perjantai 3. kesäkuuta 2016

Puolukkavarvas

Nyt myydään varastojen loppuja! Jos haluat ostaa minun ja Anne Vaskon tekemää Puolukkavarvas-vauvarunokirjaa hintaan 5 euroa plus mahdolliset postikulut, laita minulle viestiä osoitteeseen

johanna.venho at saunalahti.fi

Puolukkavarvas on just sopiva lahjakirja vauvaperheeseen. Auttaa muun muassa nimenkeksimispulmissa:


Monta nimeä

Sä oot pihlajanmarja, oot leijonanharja,
hahtuvakerä ja silmäterä,
oot manteli ja riisipuuro,
lämmin kesäsadekuuro,
puunlatvan läpi auringonvalo,
punamullalla maalattu talo,
oot mansikkapuutarha, sienikori
ja aamuvarhainen kauppatori,
oot jäniksenpoika ja kultakala,
taskussa lämmennyt kaarnanpala,
tikan koputus koivupuussa
ja hunaja joka sulaa suussa,
oot sylikäärö ja kainalokana
oot maailman kaikkein kaunein sana.



PS. Puolukkavarpaan ranskannosta Poèmes pour mon bébé (Hatier Jeunesse 2009) saa näköjään vielä Ranskan Amazonista, ja jos jotakuta se kiinnostaa, myyn itse sitä hintaan 11 euroa (sis. postikulut) ja ilman postikuluja 8 eurolla. Runot on kääntänyt runoilija Jean-Luc Moreau.

Oho, aloin kirjakauppiaaksi…

maanantai 16. toukokuuta 2016

Toukokuu, ikkunat auki

Ruusuikkuna avautuu kahdelle mainosluonteiselle ilmoitukselle.

Mainos:

Lähden kirjoittamisen keskeltä käymään Käpylän kirjastossa. Puhun siellä tänään Satu Koskimiehen kanssa Kaukana jossain onnenmaasta. Kirjoittamisesta, muistista, ajasta, sukulaisuudesta, äidistä ja pojasta. Onnen etsimisestä.

Ehkä puhutaan runoistakin, koska Sadulta on ilmestynyt syksyllä myös muistoja kartoittava runokirja Villiviinitie, Tullinpuomi. Tervetuloa Käpylään kuudelta.

*

Toinen mainos:

Pääsen syksyllä ohjaamaan kirjoittajaviikonlopun Kulttuurikeskus Sofiaan, joka on minua pitkään kiehtonut paikka. Merellinen Kallvikin niemi, historia pankin kiinteistönä. Nykyään ortodoksinen kulttuurikeskus tarjoaa tiloja erilaisille seminaareille ja kursseille. Viikonlopun teema on Kaikenlaiset äidit. Kaikenlaiset kirjoittajat ovat tervetulleita.

Äidit: postauksen kuvat liittyvät kahteen isoisoäitiini.

Kuvissa on toisen nimikoituja kapioita, toisen kirjeenvaihtoa, molemmat 1910-luvulta. Älkää ihmiset hävittäkö KonMari-henkeen kaikkea ylimääräistä tavaraa. Esineet ovat silta menneeseen. Tarinoita kasvaa.



lauantai 14. toukokuuta 2016

Vapaaehtoista aikaa



Edellinen postaus pöyhi muistia. Vai kirjoittaminenko sitä myllää, kääntelee pinojen alta kuvia esiin.

Opiskeluaikana opiskelin talvet ja kävin ilta- ja viikonlopputöissä. Aioin kirjailijaksi – en uskaltanut ottaa opintolainaa, piti tehdä töitä. 

Kesä- ja joululomilla olin yleensä myös töissä, mutta kuukauden verran joka kesä tein vapaaehtoishommia. Kuutena kesänä osallistuin KVT:n leireille eri maissa. Joltain ilmoitustaululta bongasin yhdistyksen, pyöräilin Rauhanasemalle Pasilaan hakemaan leirilistaa. Nettiä ei ollut, piti jalkautua maailmaan. Sitten tutkinkin jo Tåg till utlandet -aikatauluja kynä kädessä, suunnittelin junareittiä. 

Eniten tunsin olevani tarpeen, kun olin ohjaajana Irlannissa, Navanissa, traveller-lapsille järjestetyllä kesäleirillä. Mietin vieläkin joskus, mitä noille lapsille kuuluu. He ovat jo aikuisia. Osa eli kurjissa oloissa, toisten asiat olivat paremmin, jos vanhemmilla oli elämä reilassa.  


Ei ole enää työleirien aika, minulle.  
Mutta nettiaika on: löysin Facebookista alaikäisten turvapaikanhakijoiden tukiryhmän. Sinne. Aluksi vaatteita lajittelemaan. Ryhmässä on samaa henkeä, jonka muistan KVT-ajoilta. Melua pitämätöntä, itsestäänselvää asennetta: hihat heilumaan. Aikaa vapaaehtoistöille on paljon vähemmän nyt kuin nuorena, no niin, eihän sitä ole. Mutta jos jotain joskus? Konkreettista tekemistä. Jostain syystä nyt haluan antaa omille lapsille tämän tekemisen mallin.

perjantai 6. toukokuuta 2016

"Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen"


Runokokoelmani Tässä on valo (2009) jäljellä olevat kappaleet ovat menossa tänä keväänä makuloitaviksi. Kovin isoa määrää niitä ei silppuriin jäänyt, kun ostin kirjoja vielä itsekin. Laittakaa viestiä, jos haluatte ostaa, myyn viidellä eurolla.

Olin pari viikkoa sitten ystäväni Inkalan Jounin syntymäpäiväjuhlissa Siltalassa. Olen tuntenut Jounin 22 vuotta. Kotiin kävellessä annoin menneitten aallota päässä: opiskeluajat, jolloin tutustuin Jouniin jonain keväisenä päivänä, kun aurinko paistoi torin suunnalta päärakennuksen auditorioon, ja Jouni oli opettajani lyriikan praktikumissa. Mitä siellä luettiin? Ainakin e.e.cummingsia, W.H.Audenia, ehkä H.D:ta ja Elisabeth Bishopia, vai oliko se sittenkin Sinervon Helenan kurssilla… Jounin kanssa käveltiin Punavuoressa tai Talin niityillä ja puhuttiin kirjoittamisesta.

Ajattelin omaa kirjoittamista, selittämätöntä intohimoa runoon, Nuoren Voiman liittoa johon minut pyydettiin hallitukseen, bumerangeja kustantajilta, sanojen sisällä elämistä, sitä ompelemista ja maalaamista muistuttavaa työtä, jota sanojen kanssa tein, opiskelun ja erinäisten palkka- ja vapaaehtoisduunien ohessa, vuosia, vuosia. Keräsin materiaalia muistikirjoihin, kirjoitin ja kirjoitin, runo maistui tuoreelta, se oli vettä ja ilmaa ja multaa. Ajattelin J.H.Erkon kilpailussa sijoittumista ja Postia Saturnukseen -kokoelman julkaisemista WSOY:lla vuonna 1998. Muistikuvissa on melkein aina kevät: on hullun kirkas aamu ja pilviä ei näy, kaupungin kadut ovat kuivat ja kävelen Hiltusen antikvariaattiin, jonka uutuushyllystä löytyy joka kerta jokin etsimäni kokoelma. Kysyn hinnasta, ja Hiltunen sanoo: "Sinulle kymmenen markkaa."

Kuulostipa keveältä. Oikeasti 90-luku oli monella tavalla vaikeaa aikaa minulle. Runo oli kuitenkin jotenkin ainoa toivo, silloinkin. 

Ensimmäinen kustannustoimittajani oli Eila Kostamo. WSOY:lla otettiin runoilija lämpimästi vastaan: Katri Wanner kutsui kahville, Touko Siltala veti mukaan keskusteluihin kustantamon tilaisuuksissa. Kostamon jälkeen kustannustoimittajaksi tuli Piritta Maavuori, joka sai aikaan jopa televisiomainoksen kirjoille: Yhtä juhlaa -kokoelma myikin kolmanteen painokseen ja poiki esiintymisiä ympäri Suomea.


Parin luottamustehtävän ansiosta olen lukenut nyt suht paljon uusia runoja. Tunnen myös vielä julkaisemattomia runoilijoita, annan palautetta kässäreistä. Mietin usein nuorten, aloittavien runoilijoiden tilannetta tässä ajassa.

Runojen julkaiseminen siirtyy yhä enemmän pieniin kustantamoihin. Toivottavasti niissä osataan tukea tekstien kanssa, toivottavasti runoille löytyy myös näkyvyyttä. Kun perustimme Vilja-Tuulian kanssa Jano-lehden, meillä ei ollut resursseja runokritiikin julkaisemiseen. Mutta esimerkiksi Tuli&Savu –lehden arvostelut ilmestyvät myös netissä, ja pienlehti pystyy nostamaan esille paljon sellaista, mikä jää valtamediassa katveeseen.

Runoilijat muodostavat myös omia ryhmiään, niissä voi versoa tuoretta hyvää, vaikka ryhmäkuntaisuudessa on vaaransa. Ryhmästä tulee helposti suoja. Taide on pohjimmiltaan yksilölaji (joo, tajusin sen selvästi, kun kirjoitin romaanin yhdessä toisen kirjailijan kanssa).

Kun olen kirjoittanut kauan, olen nähnyt aaltoliikkeen siinä, miten jotkut ilmiöt nousevat, painuvat, uutta tulee taas, sitä tulee aina. Nyt runo keskustelee draaman ja esittämisen kanssa, kun lavarunouden suosio kasvaa. On kiinnostavaa nähdä, mitä tästä yhteistyöstä syntyy.

Tässä teille aamiaisestani pari palaa. Kahvia, vettä, vehnänorasta, sanoja:



“Tarinalla on monta loppua, tämä on onnellinen

valkoiset miniatyyrihevoset leijuvat pihan yllä.

Hyvä alkaa huomaamatta, piilossa alkaa. Rannassa lasken paperiveneen
veteen, jälkeenpäin muistan käsieni tarkat liikkeet.”

(Kristiina Wallin: Valon paino, Tammi 2016)


 *



“talviaamuna talo kalpenee
            lukot naksuvat kengät menevät pois


                        ontto savulastu hiipii ylös.


            välitilan haju

                                    suojakeli”



(Auli Särkiö: Ruohosinfonia, Poesiavihkot 2016)


(Kuvat: 
Lentävän kirjan on tehnyt valokuvaaja Jyrki Nisonen, kirja on lentänyt työhuoneessani jo monta vuotta. Tässä on valo -kirjan kansikuvan on tehnyt ihana Kirsikka Mänty.)