tiistai 22. joulukuuta 2015

Hän kertoi



Hyvää joulua lukijat, valonkantajat.
Valitsin teille joulurunon summanmutikkatekniikalla, ojensin käden kohti runohyllyä, käsi osui Gösta Ågrenin Rakentajaan. Kiinnostavaa!

Ågren kirjoittaa "Nasaretin miehen" elämästä Markuksen evankeliumin pohjalta. En muistanut, että esipuhekin on niin hyvä. Ja runot:

VERTAUKSET

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!


(Gösta Ågren, Rakentaja, WSOY 1996. Suomentanut Caj Westerberg)



maanantai 21. joulukuuta 2015

Mistä pidän 21.12.2015

                                (Pidän kollaaseista. Kuvassa itse tekemäni sellainen, pala siitä.)

Vuoden pimeimmän päivän ilta on selvästi hyvä kohta päivittää blogia. Tuleekohan jyhkeää tekstiä?
Uutiset ovat olleet niin synkkiä viime aikoina, että niissä ei tee mieli velloa. En usko välttelemiseen, mutta otan kuvia valosta. (Instagramiin! Valovalokuvia.)

Pidän vuodenvaihteista. Tein punakantiseen muistikirjaan kaksivuotis- ja viisivuotissuunnitelmat: kirjat, jotka haluan kirjoittaa. Luonnostelin myös näkyjä kymmenen vuoden päähän, se tuntui hurjalta, monesta syystä.

Mitä on nyt: lapset ovat mahtavassa iässä. (Olen kyllä joka kohdassa ajatellut samoin.) Omat persoonat tulevat koko ajan enemmän esiin. Oma tapa elää on hioutunut pikkuhiljaa. On uudenlaisia keskusteluja, uutta yhteistä tekemistä. Eilen kävin tyttären & Heli-kumminsa kanssa Tuomasmessussa, ehkä toisen kerran tänä vuonna. Lauloin kovaa, niin lauloivat muutkin, katselin kirkon katon soikeita, orgaanisia muotoja. Olli Valtonen piti saarnan, erityisesti tykkäsin tästä kohdasta:

"Hyvät ystävät, mitäpä jos on niin, että suurisieluisuus on edellytys iloitsemiselle?
Sen vastakohta on pikkusieluisuus, joka ei koskaan pääse avariin näköaloihin. Puuttuu helikopterinäkökulma, iso kuva.
Pienisieluisuus ei pääse tämän hetken murheiden ylitse.
Pikkusieluisuutta on mielemme täyttävä loputon huolten, syyllisyyden ja epäonnistumisten lista.
Se vie ilon. Ja energian. Ja eritoten se vie kiitollisuuden."


Haluan nähdä ison kuvan. Ilmakuvan.

En ole lukenut vielä Eero Huovisen kirjaa saarnasta, mutta aion. Huovinen puhui kirjasta, kun olimme samassa kirjaillassa WSOY:llä joulun alla. Ajattelin siellä, että pidän sanasta saarna: se on vähän tikkuinen, vanha ja merkityksellä raskautettu sana. Pidän siitä, että sitä uhmakkaasti käytetään, heilautetaan painolastia. Saarnoja kuulen harvoin, mutta hyvän sanomisen nälkä on aina. 

Olli Valtosen saarna ei ole parhaimmillaan netistä luettuna, saarna tehdään ääneen puhuttavaksi. On kyse kohtaamisesta livenä, luonnossa. 

Pidän tilanteista, joita ei voi säilöä. Ne täytyy elää, täytyy olla paikalla. 

Tuli mieleen tehdä lista siitä, mistä olen viime päivinä ajatellut pitäväni.  

Pidän siitä, että tunnen niin paljon ihan erityisiä ihmisiä, pidän havahtumisesta siihen ajatukseen. Pidän heidän piirteistään, mietin niitä. 
Pidän iltalenkistä, ja siitä kerrostalon ikkunassa yhtenä sotkuna roikkuvasta jouluvalomytystä. 
Pidän lapsista Stokkan jouluikkunan ääressä, tulee mieleen vanhat valokuvat.
Pidän Eeva Joenpellon kirjasta Johannes vain, jota luen. 
Pidän siitä, että ehdin lukea. (En pidä siitä, etten ehdi katsoa televisiota.)
Pidän ajoista, joina jaksan toivoa.
Pidän uusien asioiden ideoimisesta, muuttumisesta haaveilemisesta.
Pidän unesta, jossa saaresta löytyi funkkistalo, jota asui vanha taiteilijanainen.
Pidän aluista. Tuoreudesta. 
Pidän siitä, että pöydän ääressä on paljon väkeä.
Pidän yksinolosta.
Pidän laaja-alaisuudesta: ihmisistä, joiden ei tarvitse rajata liikaa.
Pidän hauraista esineistä.
Pidän yksityisyydestä.
Pidän monista käytännön jutuista ja nautinnoista. Tyttären ompelutöistä. Läheisyydestä. Vaniljan tuoksusta. Saippuoista. Villasta. Puhtaasta ihosta. Lakanoista. Kahvista. Vintagemekoista. Vanhoista koruista. Kirjoista, joiden sivuja ei ole leikattu auki. Antikvariaatin tuoksusta. Kämmenen viivoista.

Listojen tekemisestä pidän. Tämän vuoden töiden listassa on vielä pari juttua, loput kurkottavat vuodenvaihteen yli.
Työlista ei tyhjene ikinä. Joo, pidän siitä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Maailma ei ole valmis


Edellinen, pitkä juhlapäivitys oli pakko tehdä tämän mustan syksyn keskelle.

Toivo on aika pieni liekki. Se asuu omituisissa asioissa. Niitä koetan pitää elossa, vaikka maailma muistuttaa joka suunnalta, ettei kannata. Ja miten vastata lasten kysymyksiin, kun itselläkin usko kaiken mielekkyyteen on hukassa?

Teemme Revitään rikki se rakkaus -romaanista kuunnelmaa, tänään tavattiin Jaanan kanssa Ylen dramaturgi Elli Salo. Muistin taas – yksin kirjoitettujen & luettujen viikkojen jälkeen – miten palaute antaa voimaa. Ja toisen ideat sysäävät liikkeelle omia.

Kuunnelmapalaverin jälkeen poikkesin Lasipalatsin pop-up -kirjakaupassa. Läpitunkemattoman pimeä päivä, paljon töitä, mutta kirjalöydöt ja kohtaamiset kuitenkin. Ynnä Rosebudin kirjakassin slogan, pätevä motto.  




tiistai 8. joulukuuta 2015

Psst… Millaista oli?

Millaista oli Linnan juhlissa? No, tästä ilosta elän pitkään. Kättelyhetki: unenomainen, jännittävä. Portaikon tungoksesta imaistuimme atriumin valkeuteen, punaiselle matolle, toivotimme hyvää itsenäisyyspäivää, sitten Presidentinlinnan uumeniin. Heti mukavan monta tuttua, uusille ihmisille esittäytymistä. Kaksi metsuria Mäntyharjulta alkoi juttusille, kun satuttiin vierekkäin. Kutsu Linnaan oli kuulemma tullut aivan puun takaa. "Vaikka metsureita ollaankin."

Jotkut sisällä, jotkut ulkopuolella. Sellainen nostattaa reaktioita. Itsenäisyyspäivän mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia ei tänä vuonna ollut Linnan edustalla; muualla kyllä.  

Linnassa kristallikruunut säihkyivät, kierrettiin saleja, huoneita, kerroksia, sokkeloisia käytäviä, jäätiin juttelemaan. Tänä vuonna juhliin oli kutsuttu paljon kulttuuriväkeä, siksi minutkin. "Kaunista, että presidentti kutsuu kirjailijoita", viestitti ystäväni El Salvadorista.

Oli henkeäsalpaavan hienoa seistä ylätasanteella, nojata kaiteeseen ja katsella juhlijoiden merta, pukujen hulmahtelua. 

Äärest'laitaan olen mennyt suhtautumisessa pukeutumiseen. Nuorena olin ekoaktivisti, mielipiteeni äärimmäisiä. Sama vihreä anorakki ja farkut palvelivat sekä erämaamiekkarissa, luennoilla että Ilokiven tanssilattialla; hain vuosien ajan kaikki vaatteet Vaihtorilta ja Kierrätyskeskuksesta, otin mitä vain halvimmalla sai. Väheksyin, paheksuin "turhuutta".

Nykyisin tunnustan, että rakastan vaatteita kaikkien noiden vuosien edestä. Miten paljon lohtua ja iloa vaatteista voi saada. Mitä aarteita kirppiksiltä löytää. Mitä vaikeampi päivä, sitä pehmeämpää samettia ja lämmittävämpää villaa pitää ylleen pukea. Mekkoja. Värikkäitä sukkahousuja. Carol Shieldsin jossain romaanissa päähenkilö selviää kriisistä elämässään villakangastakkinsa ansiosta: joka aamu hän sormeilee takin pehmeitä laskoksia ja hihansuita, tunnustelee miten takki istuu yllä kuin valettu. Se pitää hänet koossa.

Linnan juhlissa suosikkini puvuista olivat Elli Haloon musta, valkoisin villaruusuin (?) somistettu tyllipilvi ja Sari Sarkomaan vaaleanpunainen, överiromanttinen Roosa nauha -hyväntekeväisyyspuku.  Tittamari Marttisen Liisa Ihmemaassa -puvun pääsin näkemään läheltä: ihana keksintö, kuvat ja helmaa kiertävä teksti. Jenni Haukion tummanpunainen silkki laskeutui myös todella kauniisti ja sointui tummiin hiuksiin. 

Oma iltapukuni oli vintagea, 1960-luvun kultamekko Kallion Hoochie Mama Janesta. Puvun juju oli kaunis selkämys, joka ei harmi kyllä päässyt kuvissa esille, siispä julkaisen kuvan täällä;) Vintagepuku on sekä kannanotto – eläköön kierrätys & historia – että tapa saada ylleen jotain ajattoman tarinallista. Pidän siitä, että vaatteella on tarina. Puvun menneisyyttä ei tiedä, mutta sen voi kuvitella.

Vintagepuotien myyjiltä olen oppinut, että menneinä vuosikymmeninä tehtiin laadukkaampia kankaita kuin nykyisin. On monesti fiksumpaa ostaa vanha mekko ja muokata siitä itselleen sopiva kuin teettää puku uusista kankaista. Tämä liehukkeellinen, kultapaljetein koristettu iltapuku oli sopiva ylleni ensi sovituksella, joten hankin kultakengät sen kaveriksi ja sillä mentiin. Ohimolle punottiin samanlainen pieni palmikko kuin puvun olkapäällä oli. 

Itsenäisyyspäivän juhlien ulkonäkökeskeisyyttä kritisoidaan. Linnan juhlat ovat tosiaan spektaakkeli, julkisuusjuhla, jonne mennään näyttäytymään. Ne ovat instituutio, joka näyttää erilaiselta ulospäin kuin paikan päällä. Kamerat valikoivat, rajaavat, nostavat. Paikan päällä näkyy kokonaisuus. Vähän eksyneen oloisina harhailevat, parhaimpiinsa laittautuneet naiset korkokengissään, miehet hikiotsaisina frakeissaan. Salamavalot räiskyvät, booli maistuu, vasta remontoidun Linnan sokkeloiset käytävät ja pienet salit pursuavat väkeä.

Voimakkaat meikit näyttävät luonnossa hätkähdyttävämmiltä kuin kuvissa. Kuvia varten ne kai tehdäänkin. Kaikessa siinä laittautumisessa on jotain liikuttavaa. Jokainen yrittää parastaan. Muutama tunti ankaraa ulkonäkökeskeisyyttä – ja paluu arkeen?

Silmiin jäi pitkäksi aikaa kristallikruunujen loisto. Ja tanssi, tanssi! Sitä katsellessa mietin, mitkä kaikki kengät juhlasalin parketilla ovat vuosikymmenien mittaan pyörähdelleet. Suomen itsenäisyys täyttää kohta sata vuotta, mutta Linnan historia on paljon pitempi.