tiistai 24. marraskuuta 2015

Ritisevällä jäällä

Marraskuu, pyydystelen iloja ja luen varovasti uutisia maailmalta. Varovasti, koska jään helposti vellomaan synkkiin asioihin. Michel Tournier kirjoittaa Keijujen kuninkaassa "rypemisestä", joka ei auta mitään. Se mustaan mutaan heittäytyminen,  kuran viskominen silmille. Ei enää, pois se minusta.

Kirjoittaminen on nyt koko ajan kuin kävelisi ohuen jään päällä. Kestääkö se. Ei voi vilkuilla sivuille, nähdä että ihan vähän matkan päässä alkaa avovesi.

Täällä yksi suosikkiblogisteistani eli ex-luokkakaverini, nykyinen historiantutkija Ilona Pajari kirjoittaa kollektiivisesta suremisesta hyvin. Itse uskon, että kauheat tapahtumat maailmalla nostavat pintaan henkilökohtaisia kokemuksia, siksi pelkoon ja kauhuun sekoittuu aitoa surua.

Mutta ihminen on myös empaattinen olento. Olen vuosia ollut kiinnostunut peilisoluista, joskus muinoin kirjoitinkin niistä jotain esseeseen.  Peilisolujen avulla empatiaa selitetään fysiologisesti. "Toisten tunteet tulevat koetuiksi sisällämme." Se suru, jota tunnetaan toisten murheen äärellä, on hyvyyden perusta. Sen haukkuminen teeskentelyksi on hullua.

*

Pystyn tekemään töitä, kun katson lähelle. Ei tässä hämärässä kauas edes näe. Tämä etappi tässä, tuo deadline tuolla. Olen taas kirjoittanut muutamia arvostelujakin, Parnassoon ja Kiiltomatoon. Siinä sivussa olen miettinyt kritiikin luonnetta, myös oman romaanin saamien arvioiden valossa. Voiko ottaa vakavasti arvostelua, jossa päähenkilön nimi on väärin? Mikä on motiivina kriitikolla, joka kiirehtii lyttäämään työn pdf:n varassa pikapikaa kirjoitetussa arviossa, kun kirja on tuskin edes ilmestynyt?

Romaanista olen saanut onneksi sensorttistakin palautetta, sekä kriitikoilta että lukijoilta, että sen varassa jatkan. Aina sen viisi metriä, viisi sivua kerrallaan! Illalla letitän tyttären ja minun pitkät tukat yhteen, luetaan Näkymätöntä lasta, sitä juttua missä pyörremyrsky vie Vilijonkan talon mennessään:

"Patsas vaelsi juhlallisena sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää. 
Vilijonkka henkäisi syvään. – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain."

(Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen. WSOY 1962)



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Villihanhet lentävät kylän yli

Kun uutinen Pertti Niemisen kuolemasta tavoitti minut, sytytin pöydälle kynttilän ja otin hyllystä yhden tärkeimmistä kirjoistani. Se on Niemisen suomennosvalikoima Kuu kultainen terälehti, johon hän on koonnut länsimaiden kielistä suomentamiaan runoja, itselleen läheisiä. Aarteita: helmiä meille.

Toivon, ettei kustannusmaailma muutu niin, että tällaiset kirjat jäävät julkaisematta. Ilman runoutta meillä ei ole paljoakaan. Ilman perinnettä ei tehdä uutta, hyvää.

HANHET MUUTTAVAT

Kun vanhoja haavoja kuumasti polttaa,
kun poski kastuu yksinäisen kyynelistä,
kun elämä on kivireen kiskomista
ja laulusi on surua kuin eksyneen kurjen huuto;
tule silloin, siemaise henkäys syksyn tuulta,
katso kanssani vaalean sinistä taivasta!
Tule ja pysähdy viereeni hakamaan veräjälle,
kun villihanhet lentävät kylän yli!

-Dan Andersson (suom. Pertti Nieminen)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Lukuhaaste

"Polun vieressä metsässä olivat tummat kuusien ja mäntyjen rungot, haapa- ja leppärisut, koivujen valkoiset tuohet ja niitten mustat läikät, läpinäkyvässä sumumaidossa."

Se oli Hyryä. Otan marraskuun Lukuhaasteen vastaan & luen "ylimääräiset" kolmekymmentä sivua joka päivä.

Työn alla olevan kirjoituksen takia olen lukenut viime ajat Lauri Viitaa ja Lauri Viidasta, ankaran rytmin pauloissa, kummastellen, ärsyyntyneenä, Viita on kova pala. Runoja luen muutenkin, ne liittyvät sovittuun ja luvattuun.

Salaa jo haeskelen ja luen kirjoja, jotka liittyvät siihen, mitä kohta alan kirjoittaa. Se polttelee. Ruokin tulta.

Mutta se Lukuhaaste: en suunnittele, en valitse kirjoja etukäteen, yksi johtaa toiseen, on samoilun tarve, yllätyslöytämisten, yhteyksien. Vapaus. Vapausriippuvuus.

Luin ensin loppuun kesken olleen Ian McEwanin Lapsen oikeuden.  Olen pitänyt kaikista McEwanin kirjoista tavalla tai toisella, pienistä ja suurista, niin tästäkin; Fionan hahmo virkistää. Kirjan takakannessa on McEwanin iso kasvokuva, käänsin sen yöpöydälle niin että se katseli minua öisin kun nukuin, sen näköisenä, että tajusi kaiken, tiesi mitä minun pitää seuraavaksi tehdä.

Eilen aloitin Antti Hyryn Maatuulen, koska sen kansikuvasta (by Hannu Taina) tuli puhetta ystävän kanssa. Illalla meni 30 sivua; Hyry kuvaa luontoa kuin vesivärimaalari, tarkalla pensselinkärjellä. Tunnistan metsän, samaan metsään haluan joka päivä. Sivutolkulla remonttihommaa kuvaavia jaksoja harpoin. Mietin, josko joskus kuvaisin vaikka ruuanlaittoa samalla intensiteetillä, sitä keskittymistä ja turhautumista joka käytännön rutiinihommiin liittyy... Maatuulen Pietari toivoo koko ajan, että saisi hommat pois alta, ne eivät ikinä lopu.

Näin Pietari lähtee putkiliikkeeseen ostamaan remonttisälää:

"Hän mittasi putket ja kirjoitti paperilapulle osat, käveli autotallin eteen, istui autoon ja lähti ajamaan. Tämä on tällaista, hän mietti, istua näin autonistuimella ja ajaa, koko ajan odottaa ja toivoa, että saa hoidetuksi asiat. Menee kymmenen minuuttia, kun pääsee sinne, siellä aikansa, kun ostaa, ja kymmenen minuuttia, kun tulee takaisin ja on asian hoitanut. Aikaa mennyt niin ja niin paljon eikä kuitenkaan päässyt siitä siihen. Yhdentekeviltä tuntuvien asioiden hoitamista ja kuvittelee, että kun tätä tekisi oikein tehokkaasti, saisi jotain valmiiksi ja olosuhteet muuttuisivat." 


maanantai 2. marraskuuta 2015

Pimeästä syntyy

Hesarin Antti Majanderin kritiikki Kaukana jossain onnenmaasta ilmestyi lauantain lehdessä. Onnenetsijät Otto ja Kaarina ovat maailmalla.

Olin saman päivän iltana saunomassa Nuuksiossa. Otin kuvan pimeästä Kattilalammesta, se näyttää tältä:

Laiturilta päin saunalle oli näkymä tämä:


Marraskuu. Luin äsken, että meditaatiossa hiljaisuus ei saa muuttua tylsyttäväksi tyhjyydeksi, vaan pitää pysyä  valppaana. Pimeässäkin pitää terästää katsetta. – Laiturilla seistessä lammella näkyi pieni liikkuva valo. Joku varmaan meloi rantoja pitkin. Näkyi mustien puitten siluetit taivasta vasten, ja veden pinta liikkui. Saunan lämmössä se vesi pysyi pitkään iholla viileänä. Mietin ihmisiä, joita istuu nykyisin bussissa ja jää pois vastaanottokeskuksen pysäkillä, lähtee joukolla kävelemään pimeään alikulkutunneliin.

On asioita, joita ei näe ennen kuin tulee tarpeeksi pimeä. Marraskuu.