tiistai 29. syyskuuta 2015

Tyttö pulpetin ääressä

Alan kirjoittaa blogiin myös lyhyitä merkintöjä siitä, mitä luen. Luin äsken Armenian-reissulla John Williamsin Stonerin ja Karo Hämäläisen Yksin, molemmat hyviä, ja ne alkoivat keskustella keskenään päässä. Siitä myöhemmin. 

Nyt luen Kirsti Mäkisen Pulpetin henkeä, joka pöllyttää ihan mahtavasti omia koulumuistoja. Opettajat: mitä vaikuttajia ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Aikuisen vinkkelistä heitä ymmärtää paremmin, lapsena he läpäisevät ja jättävät jälkiä. Myös kolhuja. Mutta minulla oli Pietarsaaressa ala-asteella koko kouluajan tärkein opettaja Tellervo Ahonen, temperamenttinen, erityislaatuinen. Hän näki minut ja rohkaisi. Tellervo kirjoitti runoja itsekin. Tellervon mies Mikko toimi musiikinopettajana, soitti harmonia, Mikon ansiosta osaan edelleen maakuntalaulut sanasta sanaan.

Kirsti Mäkinen kirjoittaa kymmenvuotiaista tytöistä ja tyttöjen oppimisesta niin, että pitää nieleskellä kyyneleitä. Muistan itseni hyvin tuon ikäisenä. Se oli vahvaa aikaa. Kun kirjoitin "uutta sankaria" Okulus-kirjaan 2000-luvun alussa, oli heti selvää, että sankarini olisi kymmenvuotias tyttö. Nyt teen taas lastenkirjaa tuon ikäisille. Leikki, vapaus, kaikkivoipuus. Taiat voivat toteutua. Peppi kantaa hevosen. Hermione tietää kaiken.

Kymmenvuotiaana uskoin, että pystyisin siirtämään itseni ajatuksen voimalla toiseen aikaan ja paikkaan. Uskoin, että kun sain joulumantelin puurosta ja toivoin maailmanrauhaa, se toteutuu. Ja jos nipistäisin silmät kiinni, pystyisin kuvittelemaan sinisen kissan eläväksi pöydänkulmalle niin kuin Samuel Tuuli Kaarina Helakisan sadussa (Kaarina Helakisa, lapsuuteni maaginen nimi...).

Kirsti Mäkinen muistelee itseään lapsena ja kirjoittaa: 

"Ujo tai rohkea, tuossa iässä tyttö on sisäisesti voimakkaimmillaan.(-) Kaikki on silloin mahdollista: köyhät vaateteaan, asunnottomat saavat kodin, kukaan ei sodi toistaan vastaan. (-) Miten koulu ruokkii näiden pikkutyttöjen sisäistä maailmaa, sitä kaunista ja hyvää, jota nämä kantavat päivästä seuraavaan päivään? Josta he eivät ehkä kerro kenellekään, parhaalle ystävälleenkään."

Pakko lainata vielä toinen hieno katkelma, koska itsellänikin on tytär: 

"Nämä pikkutytöt saavat aikanaan lapsia. Oman lapsen katse havahduttaa, vanhat unelmat nousevat pintaan. Synnyttänyt äiti on maailman haavoittuvin olento. Hän muistaa lapsuutensa unelmat ja näkee oman elämänsä arjen realiteetit, velvoitteet ja rajat. Pieni tyttö hänessä tekee silti työtään. Siinä on meidän mahdollisuutemme."

Kirjan kannessa on pulpetilla hyvän ja pahan tiedon puun omena, ehkä opettajalle annettavaksi. 

torstai 17. syyskuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa

Kevät 2013. Poljen kuntopyörää salilla ja luen lehtiä salin hyllystä. Sara, Iiris, Evita… Siellä täällä vilahtelee juttuja kauneuskirurgiasta. Julkkisnainen kertoo, miten on antanut "imaista pois" kaksoisleukansa. Pistoshoitoja ja täyteaineita vertaillaan. "Veitsettömistä kasvojenkohotuksista" kirjoitetaan. Kulmakarvojen kohotus piristi ilmeen, kertoo kosmetologi. Kuvassa mustat kulmat kaartuvat sivuilta luonnottomasti ylös kuin Cruella de Vilillä.

Oliko näitä juttuja muutama vuosi sitten näin paljon? Enkö vain huomannut? Ei kiinnostanut?

Menen saunaan, heitän löylyä. Kohta fillaroin kotiin sadesumun läpi hämärässä illassa. Puitten alta. Sarah Bernhardtille tehtiin otsankohotus 1900-luvun alussa. Kleopatra (alla kuvassa!) kylpi aasinmaidossa, ettei iho rypistyisi. Aina vanhenemista vastaan on taisteltu. Mitä kaikkea sen takana on: samaan aikaan jotain uutta ja ikivanhaa, jotain törkeää ja luonnollista. Tekee mieli pöyhiä, mistä siinä on kyse.

*

Romaanin työnimi on pitkään Silmät auki. Tarinassa on tositapahtumaan perustuva juonne, iltapäivälehdistä bongattu: nainen leikkauttaa riippuvista luomistaan pois niin ison palan, ettei saa enää silmiään suljettua. Haalin kasoittain kirjoja kauneuskirurgiasta, vanhenemisesta, kauneuskäsityksistä. Mitä enemmän luen, sitä selvemmäksi käy, etten halua kuvata itse plastiikkakirurgiaa, vaan sitä, mitä sen takana on. Ei shokkiefektejä, ei copypeistattuja nettiblogeja. Kirurgia on seuraus, missä on syy?

Kaukana jossain onnenmaassa kirjoitan vanhenemisen pelosta. Loputtomasta odotuksesta. Toiveista, jotka ovat ehkä parhaimmillaan toiveina. "Ruusu on ruusu, järjetön sokkelo, mutta nuppu sileä kämmenellä, kaunein mitä on", kirjoitin joskus runossa.

Kirjan Kaarina (59) ja Otto (39), äiti ja poika,  ovat kumpikin taitekohdassa. Notkossa, katveessa, kynnyksellä. Miten heille käy, tutkin sitä. Jäävätkö jumiin, pysähtyvät, tyytyvät? Hurahtavat, sekoavat? Vai löytävätkö uutta itsestään. 

On ihanaa kirjoittaa ihmisistä. Niihin kylvää itseään ja muita. Niistä tulee läheisiä. Koko ajan ajattelen, että nyt taas runoja, mutta tuleekin ihmisiä, joita en saa mahtumaan runoon. – Kaarina on ollut vuosikymmeniä hiljaa. Kaarina sai lapsen parikymppisenä, istui koko ikänsä sivukirjastossa töissä. Kaarina rakasti niin paljon että oli hajota. Kaarinan polvissa on muhkuroita ja kantapäät kovettuneet. Pääsin Kaarinan mukana lapsuuteni 70-luvulle, Otto oli silloin pikkupoika, juoksi ylös alas rintamamiestalon portaissa ja kasvoi ilman isää.

*

Kirja ilmestyy 25.9.2015.

Täältä sen voi ostaa kirjailija-alennuksella.

Ja tulkaa helsinkiläiset Kallion kirjastoon 20.10. ja turkulaiset Pieneen Kirjapuotiin Aleksis Kiven päivänä. Molemmilla kirjamessuillakin olen kirjan kanssa.

Palautetta kuulen tosi mielelläni, kertokaa miltä tuntuu. Kirjoitan seuraavaa, siinäkin käydään 1970-luvulla, mutta nyt muitten ihmisten kanssa. Kaarina ja Otto jäävät tähän, avoimeen loppuun.


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Ei haaveilua, vaan kuvittelua


Tähän elokuuhun sopivat täydelleen nämä Ismo Kajanderin liitutaulut. Ja iltauinnit ja päivämetsät. Kaukana jossain onnenmaa lähti painoon ja ilmestyy 25.9.