lauantai 27. kesäkuuta 2015

42 eli kelailuja kesäyössä

"Mutta kun tarkastelin töitä, joita käteni olivat tehneet, ja vaivaa, jonka olin nähnyt, minä havaitsin: kaikki se oli turhuutta ja tuulen tavoittelua. Mistään ei ole mitään hyötyä auringon alla." 
(Saarnaaja 2:11)

Jonathan Haidt, sosiaalipsykologi, on kirjoittanut kirjan Onnellisuushypoteesi. Hän kertoo siinä, että lukion viimeisellä luokalla kaikki ponnistelu ja pyrkiminen alkoi tuntua hänestä täysin turhalta. Mitä merkitystä hänen tekemisillään oli? Kuten Saarnaajan kirjan kirjoittaja, hän alkoi vaipua alakuloon. Turhuutta, tuulen tavoittelua. Haidt kirjoittaa, että selvisi lopulta ajateltuaan viikon verran itsemurhaa (abstraktilla, ei suunnitelman tasolla), eli kääntämällä ongelman toisinpäin:

"Ajattelin, ettei ole mitään Jumalaa tai ulkoapäin annettua elämän tarkoitusta, joten yhdestä näkökulmasta ei ole mitään väliä, vaikka tappaisin itseni huomenna. Hyvä, silloin kaikki huomisen toisella puolen on lahjaa vailla ehtoja ja odotuksia.  Jos tämä tosiaan on kaikki mitä on, miksen ottaisi sitä avosylin vastaan sen sijaan, että heittäisin kaiken menemään." (Onnellisuushypoteesi, Basam Books 2006)

Luin Rauni Paalasen hyvän kirjan Agitaattorin morsian (1990). Se on kuvaus taistolaisajoista, tai tarkemmin sanoen Minna-tytön kasvamisesta aikuiseksi. Minna opiskelee 1970-luvulla kiihkeimpinä taistolaisvuosina, ja alkaa seurustella liikkeen johtohahmon Masan kanssa. Minna asuu kommuunissa, litkii litratolkulla punkkua ja koettaa toimia oikeaoppisen kommunistin tapaan. Masa harjoittaa ahkeraa "pöksylähetystä" ja vetää yhä uusia tyttöopiskelijoita mukaan taikapiiriinsä; Minna lukee Tiedonantajaa, käy opintopiireissä ja odottaa Masaa uskollisesti kotiin.

Monien vaiheitten jälkeen Minna menettää uskonsa aatteen paloon ja voimaan. Hän luopuu taistolaisen liikkeen myötä monista ystävistään, tai nämä hänestä. Painajaisunet seuraavat joukosta karannutta: "Kaikki kääntävät selkänsä eivätkä puhu minulle enää. Niillä on mykät, ankarat kasvot, joita rupean pelkäämään. Mihin pakenisin?"

Minna alkaa kirjoittaa, ja kirjoittamisesta tulee oma tila ja paikka yksinäiselle. Mutta kun hän huomaa, että kokoaa merkinnöistään romaania, hän kauhistuu omaa pyrkimystään. Kirjoittaisiko hän siis "oikeata romaania, jossa on kovat kannet, ja jota kriitikot ja toimittajat kehua retostavat maaliman turuilla."

Minna jatkaa: "Näinkö on siis kuitenkin myös Minna, ylevistä mietteistään huolimatta, vimmatusti pyrkimässä kilpailujen maailmaan? Niin kait sitten. Ei tahtoisi tahrata itseään käytännön teoissa, mutta maine ja kunnia kelpaisi kyllä."

Agitaattorin morsiamen Minnaa repivät sisäiset ristiriidat. Turhuutta ja tuulen tavoittelua – silti jokin pakottaa tekemään, toteutumaan.

Kiinnostaa, mistä tulee mielekkyys tekemiseen, mistä merkityksellisyys. Onni ei synny suorituksista, mutta ei suorittamattakaan, Haidt sanoo. Se syntyy varmaan tekemisen sivutuotteena, flown virrassa, työn ilosta? Siis matkasta. Kun olin yläasteella, luokkakavereitten kesken luettiin tohkeissaan Linnunradan käsikirjaa liftareille. Siinähän jättimäiselle tietokoneelle syötetään kysymys elämän tarkoituksesta, ja 7,5 miljoonaa vuotta laskettuaan se sylkäisee ulos vastauksen: 42. Luokan pojat toistelivat lukua toisilleen välitunneilla. Nelkytkaks?

Olennaista ei ollut vastaus, vaan kysymys. Elämän tarkoitus voi olla sen tarkoituksen jatkuva kysyminen. 7,5 miljoonaa hyvää vuotta matkalla kohti vastausta.

Vastaus voi tänään olla... juhannusruusu. Se kukkii sydänkesäyössä. Valvon, istun portailla yöpaidassa, on valoisaa, en malta nukkua, ruusu tuoksuu.



(PS. Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Kohta saan taas paremman kameran käyttöön.)

torstai 18. kesäkuuta 2015

Juhannus


Sireeni kukkii Ruusuikkunassa. Tänä kesänä tosiaan kukat velloo, kuohuu ja rehottaa joka puolella. Valokuva on otettu silloin, kun parempi kamerani vielä toimi, mutta sireeni on yhä omassa pihassa. Se on tässä. Istun valkeassa kesäyössä vihreän keskellä, vierestä alkaa kuusimetsä. Hengitän metsää ja jätän kirjaimet pöydälle, menen puitten sekaan paljain tassuin, kädet riittää rungon ympäri ja saniaiset kutittaa vatsaa, sataa puitten läpi, puitten oksilta, ajattelen muuttumista, muuttumisen tilaa, vaiheita. 

Lämpöä lempeä lentoa juhannukseen, rakkaat lukijat. Täältä voi tarkistaa säädylliset tavat: muistakaa juhannuskuusi, yhdeksän suolasilakkaa ja nakuna kaivoon kurkistelu.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Tasapainotaiteilua

Parhaillaan on meneillään Lahden kirjailijakokous Mukkulassa. Teema: kirjailija tasapainotaiteilijana. Tapasin Mukkulan kirjailijoita Helsingissä. Osallistujissa on mukana ystäviä, ja tänä vuonna myös pitkäaikaisia kirjallisia suosikkejani: Anne Michaels ja Zsuzsa Rakovszky. Rakovszky oli tärkeä, kun kirjoitin Tässä on valo -kokoelmaa. Yhteyksiä oli silloin juuri suomennettu, ja katkelma Rakovszkyn runosta "Niin kuin" on oman kokoelmani mottona.  – Olin joskus Hannu Launosen kanssa radiossakin puhumassa unkarilaisista naisrunoilijoista, joita Launonen on kääntänyt (puhuttiin Rakovszkysta ja Erzsébet Tóthista).

Tänään illalla on kansainvälinen runoilta Lahden Sibelius-talolla.  Mukkulan ohjelma löytyy täältä.

P.S. Kuusivuotiaana muuten kirjoitin, että minusta tulee isona KIRJAILIJA TAI TRAPETSITAITEILIJA.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Oikein. Nurin. Ihminen muuttuu.

Kehittelin pari päivää päässä yhtä Kaukana jossain onnenmaan muuttunutta henkilöä. Hahmottelin, kirjoitin lukuja uusiksi, ikkuna auki vaaleaan kesäyöhön. (Siihenkin, jossa moni muu oli jo Mukkulassa, en tänä vuonna ehdi, vaikka kokoukseen osallistuu ulkomaalaisiakin ystäviä –). Ikkunoista syreenien tuoksu, vihreää, sitten kesäsateen sohina.

Huomasin aloittaneeni pitkästä aikaa kaulaliinan kutomisen. Kädet kiinni hallittavassa hommassa: ajatukset pysyvät raameissaan. Meditaatiota: keskittymisharjoitus. Häly kaikkoaa. Oikein. Nurin. Oikein. Nurin. Villaa, villaa, lämpö, karheus.

Minä & käsityöt. Herkullisia lankoja. Keskeneräisiä neuleita. Tykkään aika ajoin kutomisesta, vaikken koskaan ole ollut kovin taitava. Tytär alkaa olla jo minua parempi näprääjä. Teen simppeleitä juttuja, joissa ei tarvitse perehtyä ohjeisiin, haluan ajatella muita asioita kutoessani. Kudon ja mietin, miten mielettömän erilaisia aikoja elämässä on ollut. Miten olen muuttunut. Miten ihmiset ympärillä muuttuvat. Ennen olin kokonaan toinen. Oikein, nurin. Olen kutonut myssyjä, sukkia, jopa ison, valkoisen vauvanpeiton. Rannekkeita, säärystimiä, iänikuisia kaulaliinoja. 

Ja taas mummu tulee tähän. Mummu kutoi vielä kuolinvuoteella sairaalassa. Sanat olivat jo kadottaneet yhteytensä maailmaan, mutta jakkaralla mummun sängyn vierellä oli täydellisesti kudottu sukan kantapää. Mummulta sai aina joululahjaksi villasukkia. Äitikin kutoo, samalla suurpiirteisellä tyylillä kuin minä, mutta aikavammin: villapaitojakin, tai moniosaisia, yhteen ommeltavia vaatekappaleita.

Kun kudon, olen osa ketjua. Silmukka silmukalta perinnettä, joka muuten koki renessanssin 2000-luvun alussa. Silloin minäkin pitkästä aikaa löysin puikot ja langat. Koulussa kiristin tiukkaa silmukkaa: tein piparmintturaidalliset tossut, säärystimet, lapaset. Nyt netti yhtäkkiä pursuili neuleblogeja, ehkä ne saivat innostumaan, tai olin tullut muuten otolliseen kohtaan elämässä. Jonain vuonna kävelin Pariisissa pientä sivukatua, jonka varrella oli lankakauppa. Jäin katsomaan sisään kaupan ikkunasta – siellä istui ryhmä neulojia, eri-ikäisiä, erinäköisiä naisia, kaikilla kutimet kädessä. Hämmästyin, että tunsin haikeutta. Uutta kaipuuta.

Kutomisesta meditaationa on kirjoitettu aika paljon; se on minulle sopiva rauhoittumisen muoto, koska olen kinesteettinen, koska pidän käsinkosketeltavasta ja siitä että asiat saavat muodon. Koska nautin lankakaupoissa väreistä, keristä – alpakkaa angoraa merinovillaa bambua kashmiria, pistelevää karheaa silkkistä angoraista hahtuvaista. Koska villa on lämmintä ja lohduttavaa, ja koska silmukka silmukalta syntyy jotain näkyvää, hitaasti, kärsivällisyyttä koettelevasti.  

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Ympyrän pitää sulkeutua, jotta pyörä voi pyöriä



"Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee." - Tämä Markku Envallin lause on painunut mieleen. Sami Feiringin haastattelussa Pro aforismi -blogissa muutama sana työstä, väreistä, rönsyistä, totuuksien kääntelystä ja aforisminmetsästyskävelyistä.



lauantai 6. kesäkuuta 2015

Runo, rauha, rock – esikoisrunoilijoita Annikissa

Viime vuoden tapaan ohjasin esikoisrunoilijapäivän Annikin runofestivaaleilla, tai oikeastaan Annikki OFFissa eli perjantaina ennen varsinaisen festarin alkua. Näistä päivistä tulee sen näköisiä kuin paikalla olevat runoilijat: tänä vuonna oltiin tyyniä, sisäänpäinkatsovia, vilkasliikkeisiä, pohtivia, tarkkoja sanoja hakevia, tinkimättömiä.

Puhuimme pitkän päivän mittaan menneestä, tästä kohdasta ja tulevasta: matkasta esikoiskirjan syntyyn ja siitä, miten tästä eteenpäin. Puhuimme kellosta, Punaisesta erokirjasta, Hämärän tansseista, proosan ja runon välimaastoista, vaipoista ja päiväunista, jalkapallosta, puhelinsoitoista, palautteesta, hitaudesta, peileistä, Södergranin siskoista.

Mukana olivat runoilijat Vesa Etelämäki, Janette Hannukainen, Vilma Panula ja Reetta Pekkanen. Päivän lopuksi Aino Suonio jututti runoilijoita Tulenkantajien kirjakaupassa ja lauantaina runoilijat lukivat runoja Annikin lavalla.

Tulenkantajien paneeli oli onnistunut, se kauppa on keidas maailmassa, tupa taas täynnä yleisöä ja kirjat ympärillä kuiskivat omiaan. Runoilijoita kuunnellessa katselin vieressäni olevaa Mirkka Rekolan hyllyä kirjanselkineen, hyvyyden voimaa.

Miksi kirjoitatte runoja, Aino kysyi.
– Tuntuu, että kuppi täyttyy vähitellen päässä kaikesta eletystä, se pitää kaataa ja tyhjentää. Tämä on kirjoittamiseni lähtökohta, sanoi Vesa Etelämäki.
– Minulle runo on keino löytää se, mistä on kysymys ja mikä on minulle tärkeää, Reetta Pekkanen sanoi. Reetta vieroksui runoilijuuden ajattelemista ammattina, sen kehystämistä määrittelyllä: – Ammatti ja runoilija, siinä on kaksi vastenmielistä sanaa.
– Minusta runoilija-sanassa on kuitenkin glamouria! Janette sanoi.

Janette Hannukainen myös kokosi keskustelun tunnelman: – On innostusta, toivoa ja uskoa herättävää, että tässä ajassa ihmisillä on niin paljon kiinnostusta runouteen.