sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Ne silmät

Saakohan näitä kuvia lainata. Ne on lainattu Ateneumin sivuilta, täältä.

Herään ennen viittä kirjoittamaan ja viilaamaan, romaani ei anna nukkua. Unessa oli silmät  eiliseltä. Ehdin käväistä Ateneumissa, ja Ismo Höltön näyttely oli vahvinta vähään aikaan. Ihmiset katsoivat suoraan aikojen läpi. Lämpö.

Kuviin pyydystetyt hetket: likaiset varpaat, hampaaton karjalaismuori, maitolaiturilla kutominen, reteä tukkijätkä paksujen pölliensä edessä: mulla on, täältä pesee.

Sadan markan huvilat ja pikkulikka helmet kaulassa pihalla, perunanmyyjä Töölöntorilla, pojan tatuoidut käsivarret tyttönsä ympärillä, vilkkuvat silmät. Mummu ja paappa Suurkirkon portailla käsi kädessä.

Maalta kaupunkiin. 1960-70-lukujen rakennemuutos siellä, ihan joka kuvassa. Nyt tulee mieleen Kari Hotakaisen runoa: "Taustalla näkyy vähän yhteiskuntaa. Sitä mahtuu joka kuvaan." (Samassa runossa muuten seistään "mekollisessa kukassa", se on aina ilahduttanut.)

Kun asuin 19-21-vuotiaana Jyväskylässä, kehitin mustavalkokuviani Ilokiven yläkerran pimiössä. Muistan lumon, sen taian, kun kehiteliuoksissa alkoi kuva piirtyä esiin. Muistan kuivumaan ripustetut pinnakkaiset, kuvien paksun paperin, pyykkipojat. Joskus harmittaa, etten kuvannut silloin, silloinkin, enemmän katoavaa aikaa. Lamavuosien Jyväskylä, johon muutin ekaa kertaa asumaan yksin, on nyt jo muuttunut paljon.

Koskaan ei ole myöhäistä alkaa tallettaa aikaa.

Ajattelen niitä silmiä.


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Se kukkii

Miksi kukkia himottaa koko ajan kuvata?

Miksi kukkien kuvia tekee mieli jakaa, vaikka jokainen sunnuntaivalokuvaaja kuvaa kukkia.
Vaikka minun kukkani saati kukkakuvani eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muittenkaan.

Vaikka kukat ovat parhaimmillaan luonnossa. Vaikka en jaksa kantaa isoa kameraa kun kävelen hengittämässä kukkivia puita, tai osun niitten luo  sattumalta, enkä sattumalta kanniskele kameraa.

Kukkia haluaa kuvata, koska ne ovat, melkein kuin lapsen tai rakastetun kasvot, kauneinta & katoavinta mitä on. Pieni hetki, ja ne ovat jo muuttuneet.

On niitä alkukesän päiviä jolloin lähtee vaaleissa vaatteissa ja kesäkengissä ja sandaaleissa ulos lasten kanssa. Joku istuu rattaissa, joku ajaa polkupyörää, joku juoksee edellä, eväskorissa on mehua ja omenanlohkoja. Joka puolella on tuoretta vihreää ja joka puolella kukkii, eikä sellaisia päiviä mahdu elämään paljoa, ja sen tietää jo siinä.

Kukkia haluaa kuvata, koska kukkien kuvaaminen on kalpea korvike sille, että haluaisi syliin kaikki maailman kukat, haluaisi maata kukkien keskellä, koska ne ovat olemassa.

Hautajaisten jälkeen on ollut särkevä himo ostaa ja kerätä kukkia, kukkia, kukkia, pitää kotona tuoreita kukkia, koska arkku peittyi kukkiin, koska kukat jäivät kiviseen kappeliin, kukkien vuori, kukkien meri, ne värit, ne huolella sidotut laitteet, ne pursuavat, elävät, rehevät kukat jotka ojennettiin ja laskettiin sanomaan se mitä itse ei pystytty.

Toukokuu. Se kukkii. Se kukkii joka vuosi enemmän kerroksia.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Pulut, Proust ja Madame Stanislas Pinta

Piti viedä esikoinen leirikouluun Ranskaan, joten sain hyvän syyn keskittyä muutaman päivän romaanihommiin Paris Vingt -hotellin kopperossa. Elämäni halpishotellit, teen niistä joskus muistelon. Se Lontoon läävä, Dublinin dormitory, Rooman rupuinen petipaikka ja Venetsian väliaikaismajoitus… Tällä erää kriteerinä oli, että huoneessa on oltava työpöytä, ja sehän sinne kymmeneen neliöön oli sitten sängyn lisäksi tungettu. Ikkunaa avaamalla sai laajennettua tilaa, pulut kujertelivat pariisilaisparvekkeen kaiteella. 

En tehnyt mitään muuta kuin istuin nenä kiinni tekstissä, välillä söin  – ja kävelin läheisellä Pére Lachaisen hautausmaalla. Virittyneen mielentilan ansiosta kalmisto kasvoi tavallistakin enemmän tarinoita. Poimin talteen hautojen lomassa eksyneinä vaeltavia ihmisiä:  pikkutakkiin ja kaulaliinaan pukeutuneen silmälasipojan, valkoisessa paidassa harppovan ja itsekseen mutisevan vanhan miehen, joka roikotti kainalossaan vauvanukkea.

Lyhyenkin Pariisi-piipahduksen hyvä puoli on se, että näkee suuren joukon mieleenpainuvia tyyppejä kerralla. Metrossa, kaupoissa, kahviloissa, kaduilla. Gambettan metroaseman vieressä istui maassa, kylmällä kivellä viisikymppinen nainen, jonka vitivalkoiseksi värjätty tukka sojotti kohti taivasta. Hänen vieressään lojui vaaleanpunainen matkalaukku ja meikkipussi, josta hän noukki huulipunan ja levitti sitä hitaasti sormella huuliinsa ja poskiinsa. Ohi kulki juutalainen, joka teki kännykkäpuhelustaan performanssin (tavallista latinomaissa, muuten): kun kännykkä soi, astutaan se kädessä keskelle jalkakäytävää tai katua, huudetaan puhelimeen ja huidotaan toisella kädellä.

Ja oli se pieni, musta tyttö junassa Pariisin ja Nantesin välillä: saparot ja vuorenkokoinen, vihainen äiti, joka kiskoi tyttöä edestakaisin kuin riepunukkea. Nainen junassa kissankuljetuslaatikon kanssa: kun musta pikkutyttö työnsi sormensa kissalaatikkoon, kissan omistaja kuiskasi jotain tytön korvaan, molemmat kikattivat, kunnes äiti tuli kiskaisemaan pikkutyttönsä pois.

Ai niin, ja harmaatukkainen mies, villapaita päällä, joka luki junassa kirjaa "L'intelligence du cœur – Decouvrez la 'grammaire' des émotions". Sydän. Viereisellä istuimella luettiin Jo Nesbøtä: Du sang sur la glace. Metrossa kurkin kiharatukkaisen miehen pokkaria: Victor Hugo, mutta kirjan nimeä en nähnyt.

         

Pére Lachaisella jätin metrolippuni Proustin haudalle ja mietin neurasteenisena hämärässä huoneessaan makaavaa Proustia, hänen päässään kihiseviä sanoja. Mutta en kauaa. Aloin ajatella tuntemattoman Mme Stanislas Pintan (synt. Marie Clotilde Gillet’nä) kadonnutta aikaa. Millaista elämää hän on 1780-1865 elänyt, kun haudalla – asiallisten tai suloisen-mauttoman katolisen krääsän kuorruttamien paasien keskellä – rehottaa röyhkeän rehevä kasvusto? – Sellainen oli Madamen elämäkin, ajattelen ja kävelen pois hautausmaalta ja katselen kukkakaupan edustalle aseteltuja lapsen pään kokoisia pioneja ja pyörryttävästi tuoksuvia freesioita, kiipeän takaisin hotellihuoneeseen ja istun tekstin ääreen, pulut hierovat nokkiaan vastakkain ikkunan takana, tekstissä joku muu kuin minä saa miettiä kaiken mielettömyyttä, päähenkilöraukkani, hän tutkii onnellisuutta, päätyy umpikujaan, ehkä pitää lähettää hänet ostamaan jättiläiskimppu pioneja.  







torstai 14. toukokuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa

Syyskuussa ilmestyvän romaanini kansi on tässä, sen teki Sanna-Reeta Meilahti.
Tunnustelen kannen sävyjä ja muotoja, mietin tarinaa, Ottoa ja Kaarinaa. Tiedän miltä he näyttävät, olen tuntenut heidät kauan, tunnen tukan pyörteet, vartalon koon ja ruumiin muodot, pattipolvet, talttamaiset kynnet, liiveihin pyöräytetyt rinnat, hiekkapaperikantapäät. Mutta jostain syystä en saa heidän kasvojaan tarkoiksi. Ne muuttuvat tuskin huomattavasti koko ajan. Joskus kasvojen kohdalla on vaalea, tyhjä soikio. Ehkä se heijastaa minut.

Otto ja Kaarina ovat poika ja äiti.
Kaukana jossain onnenmaassa he kurkottavat kohti onnea.
Kannessa on rosoa ja haaveita. Lupauksia ja uhkaa. Ja vahvat värit.

perjantai 1. toukokuuta 2015

Pitkää lankaa kerimässä


Vappuna ihminen miettii poliittisia – munkinpaiston ja vappunaamareitten lomassa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän kiinnostavat taustat: vaiheet joita pitkin tähän ilmastoon on tultu. Kuin lisäilisi paloja palapeliin, etsisi ehjää kuvaa, vaikkei siitä koskaan sellaista saa.

Meidän taloudessa soivat vappuna puolison pikkupioneerimenneisyyden & vappumarssien rauha! ystävyys! solidaarisuus! -huutomuistojen vuoksi työväenlaulut. Jyrkkä potpuri: kolme pikku miestä, levitä tiedonantajaa, huomispäivänä kansat on veljet keskenään, meillä on taskussa punapojan preivit, lenin-setä asuu venäjällä… Appiukko tilasi Tiedonantajaa kuolemaansa saakka, vuoteen 2005.

Ja joka vappu pannaan paloja paikalleen: no miten nyt ajatellaan, mitä on jäljellä. Mitä nyt. Mihin nyt.

*

Vappuilmastossa ajattelen omaa sukuani. Olen viime aikoina vieraillut Kulttuuriketju-hankkeen mukana vanhainkodeissa ja samalla ikävöinyt tavallista enemmän omia isovanhempia. Noitten mummujen pehmeät kädet, valkoiset hiushaivenet. Silmät. Kunpa kuolleitten kanssa voisi edes joskus puhua. Kysyä jotain. Kun he kuitenkin ovat jotenkin melkein tässä, verhon takana.

Ajattelen palasia. Vaarini isä oli vuonna 1918 poliisina Kiikan kylässä Satakunnassa. Hän ei kertoman mukaan ollut aktiivisesti mukana valkoisten puolella, mutta yhtenä yönä pari punaisten puolella olevaa kylän poikaa tuli ovelle ja vei hänet metsään ammuttavaksi. Vaari oli kaksivuotias ja jäi isättömäksi: Iida-äiti elätti poikaansa sitten ompelijana. Maatilaa pitävä eno tuki koulunkäynnissä, vaari pärjäsi koulussa ja lähti opiskelemaan Turkuun. Sympatiaa punaisille ei vaarilta katkerien lapsuuskokemusten jälkeen pahemmin liiennyt, vaikka järjellä tajusi, että julmuuksia ja rikoksia tehtiin molemmilla puolilla.

Mummu ja vaari tapasivat opiskelijoina Turussa, mummu opiskeli matematiikkaa ja iski silmänsä komeaan kurssikaveriin. Mummu ja vaari menivät naimisiin talvisodan aikana Konevitsan saarella, missä mummu oli lottana ja vaari - meteorologi - säävalvontatehtävissä. Hääkuvassa mummulla on lottapuku ja kiharat, vaarilla sotilastakki. Niin nuoria! Koti, uskonto ja isänmaa, niitten varassa eteenpäin. Varsinkin vaari oli syvästi uskovainen. Olen ajatellut, että Jumala oli hänelle kuin isä.

Äidinisän juuria on Pohjanmaalla, äidinäidin Karjalassa. Äidin isoisä Felix Piha lähti rutiköyhänä Pohjois-Pohjanmaalta nuorikkonsa Sofian kanssa Amerikkaan kaivostöihin, siellä syntyi äidin isä (minulle pohjalaisittain paappa) vuonna 1911.  Felix tuhosi terveytensä kaivoksessa, mutta Felix ja Sofia palasivat myöhemmin Pohjanmaalle, perustivat sekatavarakaupan. Kaupassa ja yrittämisessä piti myös lapsen olla mukana: yksi tarina, jota paappa kertoi, oli se miten hänelle kymmenvuotiaana annettiin tehtäväksi viedä lauma karjaa junalla Seinäjoelta Helsinkiin myytäväksi. Myynnistä saatuja rahoja hän sitten paluumatkalla puristi hikisellä kädellä taskussa. Ei saa hukata.

Paappa lähti opiskelemaan oikeustiedettä ja liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen. "Kommunistit haluavat tarttua aseisiin, mutta sosiaalidemokraatin ase on vaalilippu", hän sanoi. Paappa oli yhteiskunnallisesti aktiivinen aina.

Historiasta kiinnostaa se lanka, jota pitkin on itse ilmaantunut  tänne. Sitä haluaa seurata ja hahmottaa reittiä. Miten minusta tuli tällainen? Pala sitä, toinen tätä. Aina kiinni ajassa, aikakausissa jotka vaihtuvat ja muuttuvat hämmästyttävän nopeasti.

Oman perheen taustoihin mahtuu aika laajasti suomalaisen aatehistorian kirjoa. Sen takia en ole koskaan voinut ajatella mustavalkoisesti. -- Näen kuvan: kerin tarinan punaista lankaa niin kauas  että saan ison kerän. Siinä se on. Minulla.