lauantai 28. helmikuuta 2015

Granada-Helsinki & massiiviset mustat aukot (osa II)

Nican matka tuli syksyllä ilmestyvien kirjojeni (romaani & lastenrunokirja) kannalta pahaan saumaan, mutta tuollaisesta ei voi kieltäytyä. Minä en voi. Tosin ennen matkaa olin varma, etten selviä pitkistä lennoista hengissä, näin painajaisia, kirjoitin lapsille talteen muistoja siltä varalta että päädyn koneenkappaleitten seassa Atlantin pohjaan, katselin työhuonetta miettien, näenkö sen viimeisen kerran ja surin, miten lapset selviävät ilman minua. Teatraalista! Takuulla. Mutta memento mori, ihan terveellistä, nyt kaikki näyttää vähän uudelta.

Elämän lyhyyden & katoavaisuuden ajattelu voi olla myös ansa ja saada tekemiset tuntumaan turhilta. Kuulin hiljattain Aalto-yliopiston tutkijasta, joka tutkii Kirkkonummella, Metsähovin observatoriossa massiivisia mustia aukkoja. Miltä tuntuu pienestä ihmisestä selvittää mustien aukkojen toimintaa yksin observatoriossa, päättyvän metsätien päässä, avaruuden äärellä? Millaisiin mittasuhteisiin elämä asettuu. 

Minä olen tekstin ääressä: yritän keskittyä pieniin asioihin, yhä pienempiin yksityiskohtiin. Koneen vieressä lojuu äsken laatikon pohjalta löytynyt rintamerkki: "Writing is its own reward" - Henry Miller. Miksi se nyt löytyi, nyt, kun on palautettava taas usko omaan tekemiseen. Sen mielekkyyteen. 

*

Granadassa kuuli monenlaista tapaa esittää runoja: yleisin oli voimallinen resitaatio, lähes huutamalla toteutettu performanssi. Itse koetin luottaa nyansseihin: runot, joita luin, ovat täynnä pieniä yksityiskohtia, ja niitten lukeminen kovalla äänellä olisi naurettavaa. Mikrofoni mahdollisti sen, että saatoin vaihdella äänensävyjä ja -painoja, kuiskata, hyräillä. Myös lausujalle, joka luki Luisa Gutierrezin tekemät käännökset, halusin sanoa, että ei paasaisi, vaan pysähtelisi. Hän tekikin niin, olin kiitollinen. 

Suuresta matkasta saan kiinni, kun ajattelen muutamaa pientä asiaa: tulivuoren kupeesta poimittua kukkaa, jonka kuivatin passin välissä. Lasten maalaamia savilintuja. Ystävän omistuskirjoitusta "My air guitar" -runokirjan etulehdellä: "To Johanna, to start something new. With respect & love." Matkalla tutustuin isoon joukkoon  hyviä ihmisiä, ja silti maailma on täynnä pahuutta, ja köyhissä, korruptoituneissa maissa se lävähtää räikeänä silmien eteen. 

Palaan tekstiin.
Yhä pienempiin yksityiskohtiin.
Kuvassa on orkidea Mombacho-tulivuoren kupeesta. Se kukkii vain 24 tunnin ajan. 

Poesía con la libertad – Granadan XI runofestivaaleilla (osa I)


Nicaraguasta Granadan runofestivaaleilta palattua kamera on täynnä kuvia ja sängynvierushyllyssä pinossa luettavia kirjoja: runojen vaihto eri puolilta maailmaa olevien kollegojen kanssa oli vilkasta. Syntyi käännösyhteistyötä, antologiaideoita. Intialaisen Sudeep Senin kanssa sovittiin käännöksistä heti alkuun, tykkään hänen asenteestaan: “Elämä on liian lyhyt muutenkin. Jos minulla on New Delhissä vapaa huone, miksen kutsuisi sinne ystäviä maailmalta?”

Granadan festivaali on yksi maailman suurimmista runotapahtumista, mukana oli tänä vuonna 115 runoilijaa eri maista. Runous on Nicaraguassa tärkeää, sillä on merkitystä. Voiko Suomessa kuvitella, että megafonilla varustettu auto kiertäisi ympäri kaupunkia mainostamassa runoiltaa?  Että sadoittain kansalaisia kerääntyisi ilta illan jälkeen torille kuulemaan runoja? Runolla on Nicaraguassa myös vahva kansallinen painotus. Runolla on tehtävä. Keski-Amerikan integraatio, rauha, sanomisen vapaus olivat ymmärrettävästi paljon esillä. Silti paikalliset runoilijat puhuivat myös siitä, että runo ei ole kenenkään palveluksessa. Se ei ole väline. Sillä on tehtävä: olla runo. 

Sananvapausmielessä Keski-Amerikan maat ovat maailman vaarallisimpia. Nicaraguan naapurimaassa Hondurasissa on viime vuosina ollut maailman korkeimmat luvut puheittensa tai kirjoitustensa vuoksi tapettuja ihmisiä. Sosiaalinen liikkuvuus on vähäistä ja luokkaerot suuria.

Siirtomaatausta näkyy kaikkialla, myös maan nimessä: espanjalaiset valloittajat antoivat maalle nimen maan suurimman intiaaniheimon päällikön Nicaraon mukaan.

*

Blogimaailma pursuaa kuvia. Rakastan kuvia, mutta koetan piirtää Ruusuikkunaan jotain sanoilla. Ehkä nyt Plaza de la Indepenzialla paperikukkia myyvän nuoren äidin, jonka kauniissa mestitsinkasvoissa on paha palovamma ja jonka kainalossa roikkuu pieni, siro tyttölapsi. Nainen saa sanatis-lintujen terävän kirskunnan läpi huudettua: one dollar! one dollar! ja jää sitten nojaamaan puuhun lapsi lanteillaan, katsomaan miten kaupungintalon edessä 90-vuotias Ernesto Cardenal kiipeää lavalle: “En tu luz veremos la luz.”




Lapset kiinnostavat minua eniten kaikkialla. Lapset satuttavat eniten. Nicaragua: jotkut lapset saavat koulupuvun, toiset tekevät savilintuja myyntiin turisteille, kolmannet kerjäävät rahaa ja nukahtavat kadulle liimapurkki nenän alla. Sellaista on aina tiennyt maailmassa olevan, sellaista ja paljon pahempaa. Mutta kun suurisilmäinen, likainen poika itkee kadulla iltayöstä siksi, että poliisi on lyönyt häntä – kun hän osoittaa poliisia ja sanoo, että tuo mies! tuo! – kun hän tarttuu vaatteisiini ja pyytää dollareita, voin antaa hänelle muutaman, mutta sitten jätän hänet kadulle ja jatkan matkaani – voiko mikään olla enemmän väärin.

Antonion (kuvassa yllä) äitinsä kanssa tekemät linnut soivat – nyt täällä kotona oman poikani käsissä. Ja ajattelen, että siellä, Granadan kulmilla, se toinen kaunis, kiharatukkainen, likakyntinen lapsi ehkä saa taas nyrkistä vatsaansa. Eikä hänen katseensa lähde minusta.

Somos polvo de estrellas. (Ernesto Cardenal)