tiistai 22. joulukuuta 2015

Hän kertoi



Hyvää joulua lukijat, valonkantajat.
Valitsin teille joulurunon summanmutikkatekniikalla, ojensin käden kohti runohyllyä, käsi osui Gösta Ågrenin Rakentajaan. Kiinnostavaa!

Ågren kirjoittaa "Nasaretin miehen" elämästä Markuksen evankeliumin pohjalta. En muistanut, että esipuhekin on niin hyvä. Ja runot:

VERTAUKSET

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!


(Gösta Ågren, Rakentaja, WSOY 1996. Suomentanut Caj Westerberg)



maanantai 21. joulukuuta 2015

Mistä pidän 21.12.2015

                                (Pidän kollaaseista. Kuvassa itse tekemäni sellainen, pala siitä.)

Vuoden pimeimmän päivän ilta on selvästi hyvä kohta päivittää blogia. Tuleekohan jyhkeää tekstiä?
Uutiset ovat olleet niin synkkiä viime aikoina, että niissä ei tee mieli velloa. En usko välttelemiseen, mutta otan kuvia valosta. (Instagramiin! Valovalokuvia.)

Pidän vuodenvaihteista. Tein punakantiseen muistikirjaan kaksivuotis- ja viisivuotissuunnitelmat: kirjat, jotka haluan kirjoittaa. Luonnostelin myös näkyjä kymmenen vuoden päähän, se tuntui hurjalta, monesta syystä.

Mitä on nyt: lapset ovat mahtavassa iässä. (Olen kyllä joka kohdassa ajatellut samoin.) Omat persoonat tulevat koko ajan enemmän esiin. Oma tapa elää on hioutunut pikkuhiljaa. On uudenlaisia keskusteluja, uutta yhteistä tekemistä. Eilen kävin tyttären & Heli-kumminsa kanssa Tuomasmessussa, ehkä toisen kerran tänä vuonna. Lauloin kovaa, niin lauloivat muutkin, katselin kirkon katon soikeita, orgaanisia muotoja. Olli Valtonen piti saarnan, erityisesti tykkäsin tästä kohdasta:

"Hyvät ystävät, mitäpä jos on niin, että suurisieluisuus on edellytys iloitsemiselle?
Sen vastakohta on pikkusieluisuus, joka ei koskaan pääse avariin näköaloihin. Puuttuu helikopterinäkökulma, iso kuva.
Pienisieluisuus ei pääse tämän hetken murheiden ylitse.
Pikkusieluisuutta on mielemme täyttävä loputon huolten, syyllisyyden ja epäonnistumisten lista.
Se vie ilon. Ja energian. Ja eritoten se vie kiitollisuuden."


Haluan nähdä ison kuvan. Ilmakuvan.

En ole lukenut vielä Eero Huovisen kirjaa saarnasta, mutta aion. Huovinen puhui kirjasta, kun olimme samassa kirjaillassa WSOY:llä joulun alla. Ajattelin siellä, että pidän sanasta saarna: se on vähän tikkuinen, vanha ja merkityksellä raskautettu sana. Pidän siitä, että sitä uhmakkaasti käytetään, heilautetaan painolastia. Saarnoja kuulen harvoin, mutta hyvän sanomisen nälkä on aina. 

Olli Valtosen saarna ei ole parhaimmillaan netistä luettuna, saarna tehdään ääneen puhuttavaksi. On kyse kohtaamisesta livenä, luonnossa. 

Pidän tilanteista, joita ei voi säilöä. Ne täytyy elää, täytyy olla paikalla. 

Tuli mieleen tehdä lista siitä, mistä olen viime päivinä ajatellut pitäväni.  

Pidän siitä, että tunnen niin paljon ihan erityisiä ihmisiä, pidän havahtumisesta siihen ajatukseen. Pidän heidän piirteistään, mietin niitä. 
Pidän iltalenkistä, ja siitä kerrostalon ikkunassa yhtenä sotkuna roikkuvasta jouluvalomytystä. 
Pidän lapsista Stokkan jouluikkunan ääressä, tulee mieleen vanhat valokuvat.
Pidän Eeva Joenpellon kirjasta Johannes vain, jota luen. 
Pidän siitä, että ehdin lukea. (En pidä siitä, etten ehdi katsoa televisiota.)
Pidän ajoista, joina jaksan toivoa.
Pidän uusien asioiden ideoimisesta, muuttumisesta haaveilemisesta.
Pidän unesta, jossa saaresta löytyi funkkistalo, jota asui vanha taiteilijanainen.
Pidän aluista. Tuoreudesta. 
Pidän siitä, että pöydän ääressä on paljon väkeä.
Pidän yksinolosta.
Pidän laaja-alaisuudesta: ihmisistä, joiden ei tarvitse rajata liikaa.
Pidän hauraista esineistä.
Pidän yksityisyydestä.
Pidän monista käytännön jutuista ja nautinnoista. Tyttären ompelutöistä. Läheisyydestä. Vaniljan tuoksusta. Saippuoista. Villasta. Puhtaasta ihosta. Lakanoista. Kahvista. Vintagemekoista. Vanhoista koruista. Kirjoista, joiden sivuja ei ole leikattu auki. Antikvariaatin tuoksusta. Kämmenen viivoista.

Listojen tekemisestä pidän. Tämän vuoden töiden listassa on vielä pari juttua, loput kurkottavat vuodenvaihteen yli.
Työlista ei tyhjene ikinä. Joo, pidän siitä.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Maailma ei ole valmis


Edellinen, pitkä juhlapäivitys oli pakko tehdä tämän mustan syksyn keskelle.

Toivo on aika pieni liekki. Se asuu omituisissa asioissa. Niitä koetan pitää elossa, vaikka maailma muistuttaa joka suunnalta, ettei kannata. Ja miten vastata lasten kysymyksiin, kun itselläkin usko kaiken mielekkyyteen on hukassa?

Teemme Revitään rikki se rakkaus -romaanista kuunnelmaa, tänään tavattiin Jaanan kanssa Ylen dramaturgi Elli Salo. Muistin taas – yksin kirjoitettujen & luettujen viikkojen jälkeen – miten palaute antaa voimaa. Ja toisen ideat sysäävät liikkeelle omia.

Kuunnelmapalaverin jälkeen poikkesin Lasipalatsin pop-up -kirjakaupassa. Läpitunkemattoman pimeä päivä, paljon töitä, mutta kirjalöydöt ja kohtaamiset kuitenkin. Ynnä Rosebudin kirjakassin slogan, pätevä motto.  




tiistai 8. joulukuuta 2015

Psst… Millaista oli?

Millaista oli Linnan juhlissa? No, tästä ilosta elän pitkään. Kättelyhetki: unenomainen, jännittävä. Portaikon tungoksesta imaistuimme atriumin valkeuteen, punaiselle matolle, toivotimme hyvää itsenäisyyspäivää, sitten Presidentinlinnan uumeniin. Heti mukavan monta tuttua, uusille ihmisille esittäytymistä. Kaksi metsuria Mäntyharjulta alkoi juttusille, kun satuttiin vierekkäin. Kutsu Linnaan oli kuulemma tullut aivan puun takaa. "Vaikka metsureita ollaankin."

Jotkut sisällä, jotkut ulkopuolella. Sellainen nostattaa reaktioita. Itsenäisyyspäivän mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia ei tänä vuonna ollut Linnan edustalla; muualla kyllä.  

Linnassa kristallikruunut säihkyivät, kierrettiin saleja, huoneita, kerroksia, sokkeloisia käytäviä, jäätiin juttelemaan. Tänä vuonna juhliin oli kutsuttu paljon kulttuuriväkeä, siksi minutkin. "Kaunista, että presidentti kutsuu kirjailijoita", viestitti ystäväni El Salvadorista.

Oli henkeäsalpaavan hienoa seistä ylätasanteella, nojata kaiteeseen ja katsella juhlijoiden merta, pukujen hulmahtelua. 

Äärest'laitaan olen mennyt suhtautumisessa pukeutumiseen. Nuorena olin ekoaktivisti, mielipiteeni äärimmäisiä. Sama vihreä anorakki ja farkut palvelivat sekä erämaamiekkarissa, luennoilla että Ilokiven tanssilattialla; hain vuosien ajan kaikki vaatteet Vaihtorilta ja Kierrätyskeskuksesta, otin mitä vain halvimmalla sai. Väheksyin, paheksuin "turhuutta".

Nykyisin tunnustan, että rakastan vaatteita kaikkien noiden vuosien edestä. Miten paljon lohtua ja iloa vaatteista voi saada. Mitä aarteita kirppiksiltä löytää. Mitä vaikeampi päivä, sitä pehmeämpää samettia ja lämmittävämpää villaa pitää ylleen pukea. Mekkoja. Värikkäitä sukkahousuja. Carol Shieldsin jossain romaanissa päähenkilö selviää kriisistä elämässään villakangastakkinsa ansiosta: joka aamu hän sormeilee takin pehmeitä laskoksia ja hihansuita, tunnustelee miten takki istuu yllä kuin valettu. Se pitää hänet koossa.

Linnan juhlissa suosikkini puvuista olivat Elli Haloon musta, valkoisin villaruusuin (?) somistettu tyllipilvi ja Sari Sarkomaan vaaleanpunainen, överiromanttinen Roosa nauha -hyväntekeväisyyspuku.  Tittamari Marttisen Liisa Ihmemaassa -puvun pääsin näkemään läheltä: ihana keksintö, kuvat ja helmaa kiertävä teksti. Jenni Haukion tummanpunainen silkki laskeutui myös todella kauniisti ja sointui tummiin hiuksiin. 

Oma iltapukuni oli vintagea, 1960-luvun kultamekko Kallion Hoochie Mama Janesta. Puvun juju oli kaunis selkämys, joka ei harmi kyllä päässyt kuvissa esille, siispä julkaisen kuvan täällä;) Vintagepuku on sekä kannanotto – eläköön kierrätys & historia – että tapa saada ylleen jotain ajattoman tarinallista. Pidän siitä, että vaatteella on tarina. Puvun menneisyyttä ei tiedä, mutta sen voi kuvitella.

Vintagepuotien myyjiltä olen oppinut, että menneinä vuosikymmeninä tehtiin laadukkaampia kankaita kuin nykyisin. On monesti fiksumpaa ostaa vanha mekko ja muokata siitä itselleen sopiva kuin teettää puku uusista kankaista. Tämä liehukkeellinen, kultapaljetein koristettu iltapuku oli sopiva ylleni ensi sovituksella, joten hankin kultakengät sen kaveriksi ja sillä mentiin. Ohimolle punottiin samanlainen pieni palmikko kuin puvun olkapäällä oli. 

Itsenäisyyspäivän juhlien ulkonäkökeskeisyyttä kritisoidaan. Linnan juhlat ovat tosiaan spektaakkeli, julkisuusjuhla, jonne mennään näyttäytymään. Ne ovat instituutio, joka näyttää erilaiselta ulospäin kuin paikan päällä. Kamerat valikoivat, rajaavat, nostavat. Paikan päällä näkyy kokonaisuus. Vähän eksyneen oloisina harhailevat, parhaimpiinsa laittautuneet naiset korkokengissään, miehet hikiotsaisina frakeissaan. Salamavalot räiskyvät, booli maistuu, vasta remontoidun Linnan sokkeloiset käytävät ja pienet salit pursuavat väkeä.

Voimakkaat meikit näyttävät luonnossa hätkähdyttävämmiltä kuin kuvissa. Kuvia varten ne kai tehdäänkin. Kaikessa siinä laittautumisessa on jotain liikuttavaa. Jokainen yrittää parastaan. Muutama tunti ankaraa ulkonäkökeskeisyyttä – ja paluu arkeen?

Silmiin jäi pitkäksi aikaa kristallikruunujen loisto. Ja tanssi, tanssi! Sitä katsellessa mietin, mitkä kaikki kengät juhlasalin parketilla ovat vuosikymmenien mittaan pyörähdelleet. Suomen itsenäisyys täyttää kohta sata vuotta, mutta Linnan historia on paljon pitempi.


tiistai 24. marraskuuta 2015

Ritisevällä jäällä

Marraskuu, pyydystelen iloja ja luen varovasti uutisia maailmalta. Varovasti, koska jään helposti vellomaan synkkiin asioihin. Michel Tournier kirjoittaa Keijujen kuninkaassa "rypemisestä", joka ei auta mitään. Se mustaan mutaan heittäytyminen,  kuran viskominen silmille. Ei enää, pois se minusta.

Kirjoittaminen on nyt koko ajan kuin kävelisi ohuen jään päällä. Kestääkö se. Ei voi vilkuilla sivuille, nähdä että ihan vähän matkan päässä alkaa avovesi.

Täällä yksi suosikkiblogisteistani eli ex-luokkakaverini, nykyinen historiantutkija Ilona Pajari kirjoittaa kollektiivisesta suremisesta hyvin. Itse uskon, että kauheat tapahtumat maailmalla nostavat pintaan henkilökohtaisia kokemuksia, siksi pelkoon ja kauhuun sekoittuu aitoa surua.

Mutta ihminen on myös empaattinen olento. Olen vuosia ollut kiinnostunut peilisoluista, joskus muinoin kirjoitinkin niistä jotain esseeseen.  Peilisolujen avulla empatiaa selitetään fysiologisesti. "Toisten tunteet tulevat koetuiksi sisällämme." Se suru, jota tunnetaan toisten murheen äärellä, on hyvyyden perusta. Sen haukkuminen teeskentelyksi on hullua.

*

Pystyn tekemään töitä, kun katson lähelle. Ei tässä hämärässä kauas edes näe. Tämä etappi tässä, tuo deadline tuolla. Olen taas kirjoittanut muutamia arvostelujakin, Parnassoon ja Kiiltomatoon. Siinä sivussa olen miettinyt kritiikin luonnetta, myös oman romaanin saamien arvioiden valossa. Voiko ottaa vakavasti arvostelua, jossa päähenkilön nimi on väärin? Mikä on motiivina kriitikolla, joka kiirehtii lyttäämään työn pdf:n varassa pikapikaa kirjoitetussa arviossa, kun kirja on tuskin edes ilmestynyt?

Romaanista olen saanut onneksi sensorttistakin palautetta, sekä kriitikoilta että lukijoilta, että sen varassa jatkan. Aina sen viisi metriä, viisi sivua kerrallaan! Illalla letitän tyttären ja minun pitkät tukat yhteen, luetaan Näkymätöntä lasta, sitä juttua missä pyörremyrsky vie Vilijonkan talon mennessään:

"Patsas vaelsi juhlallisena sisämaahan päin. Se kapeni, se murtui ja hajosi. Sitä ei tarvittu enää. 
Vilijonkka henkäisi syvään. – Nyt minä en enää koskaan pelkää, hän sanoi itsekseen. Nyt minä olen ihan vapaa. Nyt minusta on hauskaa mikä vain."

(Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen. WSOY 1962)



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Villihanhet lentävät kylän yli

Kun uutinen Pertti Niemisen kuolemasta tavoitti minut, sytytin pöydälle kynttilän ja otin hyllystä yhden tärkeimmistä kirjoistani. Se on Niemisen suomennosvalikoima Kuu kultainen terälehti, johon hän on koonnut länsimaiden kielistä suomentamiaan runoja, itselleen läheisiä. Aarteita: helmiä meille.

Toivon, ettei kustannusmaailma muutu niin, että tällaiset kirjat jäävät julkaisematta. Ilman runoutta meillä ei ole paljoakaan. Ilman perinnettä ei tehdä uutta, hyvää.

HANHET MUUTTAVAT

Kun vanhoja haavoja kuumasti polttaa,
kun poski kastuu yksinäisen kyynelistä,
kun elämä on kivireen kiskomista
ja laulusi on surua kuin eksyneen kurjen huuto;
tule silloin, siemaise henkäys syksyn tuulta,
katso kanssani vaalean sinistä taivasta!
Tule ja pysähdy viereeni hakamaan veräjälle,
kun villihanhet lentävät kylän yli!

-Dan Andersson (suom. Pertti Nieminen)

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Lukuhaaste

"Polun vieressä metsässä olivat tummat kuusien ja mäntyjen rungot, haapa- ja leppärisut, koivujen valkoiset tuohet ja niitten mustat läikät, läpinäkyvässä sumumaidossa."

Se oli Hyryä. Otan marraskuun Lukuhaasteen vastaan & luen "ylimääräiset" kolmekymmentä sivua joka päivä.

Työn alla olevan kirjoituksen takia olen lukenut viime ajat Lauri Viitaa ja Lauri Viidasta, ankaran rytmin pauloissa, kummastellen, ärsyyntyneenä, Viita on kova pala. Runoja luen muutenkin, ne liittyvät sovittuun ja luvattuun.

Salaa jo haeskelen ja luen kirjoja, jotka liittyvät siihen, mitä kohta alan kirjoittaa. Se polttelee. Ruokin tulta.

Mutta se Lukuhaaste: en suunnittele, en valitse kirjoja etukäteen, yksi johtaa toiseen, on samoilun tarve, yllätyslöytämisten, yhteyksien. Vapaus. Vapausriippuvuus.

Luin ensin loppuun kesken olleen Ian McEwanin Lapsen oikeuden.  Olen pitänyt kaikista McEwanin kirjoista tavalla tai toisella, pienistä ja suurista, niin tästäkin; Fionan hahmo virkistää. Kirjan takakannessa on McEwanin iso kasvokuva, käänsin sen yöpöydälle niin että se katseli minua öisin kun nukuin, sen näköisenä, että tajusi kaiken, tiesi mitä minun pitää seuraavaksi tehdä.

Eilen aloitin Antti Hyryn Maatuulen, koska sen kansikuvasta (by Hannu Taina) tuli puhetta ystävän kanssa. Illalla meni 30 sivua; Hyry kuvaa luontoa kuin vesivärimaalari, tarkalla pensselinkärjellä. Tunnistan metsän, samaan metsään haluan joka päivä. Sivutolkulla remonttihommaa kuvaavia jaksoja harpoin. Mietin, josko joskus kuvaisin vaikka ruuanlaittoa samalla intensiteetillä, sitä keskittymistä ja turhautumista joka käytännön rutiinihommiin liittyy... Maatuulen Pietari toivoo koko ajan, että saisi hommat pois alta, ne eivät ikinä lopu.

Näin Pietari lähtee putkiliikkeeseen ostamaan remonttisälää:

"Hän mittasi putket ja kirjoitti paperilapulle osat, käveli autotallin eteen, istui autoon ja lähti ajamaan. Tämä on tällaista, hän mietti, istua näin autonistuimella ja ajaa, koko ajan odottaa ja toivoa, että saa hoidetuksi asiat. Menee kymmenen minuuttia, kun pääsee sinne, siellä aikansa, kun ostaa, ja kymmenen minuuttia, kun tulee takaisin ja on asian hoitanut. Aikaa mennyt niin ja niin paljon eikä kuitenkaan päässyt siitä siihen. Yhdentekeviltä tuntuvien asioiden hoitamista ja kuvittelee, että kun tätä tekisi oikein tehokkaasti, saisi jotain valmiiksi ja olosuhteet muuttuisivat." 


maanantai 2. marraskuuta 2015

Pimeästä syntyy

Hesarin Antti Majanderin kritiikki Kaukana jossain onnenmaasta ilmestyi lauantain lehdessä. Onnenetsijät Otto ja Kaarina ovat maailmalla.

Olin saman päivän iltana saunomassa Nuuksiossa. Otin kuvan pimeästä Kattilalammesta, se näyttää tältä:

Laiturilta päin saunalle oli näkymä tämä:


Marraskuu. Luin äsken, että meditaatiossa hiljaisuus ei saa muuttua tylsyttäväksi tyhjyydeksi, vaan pitää pysyä  valppaana. Pimeässäkin pitää terästää katsetta. – Laiturilla seistessä lammella näkyi pieni liikkuva valo. Joku varmaan meloi rantoja pitkin. Näkyi mustien puitten siluetit taivasta vasten, ja veden pinta liikkui. Saunan lämmössä se vesi pysyi pitkään iholla viileänä. Mietin ihmisiä, joita istuu nykyisin bussissa ja jää pois vastaanottokeskuksen pysäkillä, lähtee joukolla kävelemään pimeään alikulkutunneliin.

On asioita, joita ei näe ennen kuin tulee tarpeeksi pimeä. Marraskuu.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kirjavaa messuilua

Kirjamessukeikkani Kaukana jossain onnenmaan kanssa oli torstaina, hyvä päivä. Toivottavasti joku tarttuu kirjaan lavakeskustelun seurauksena.

Palasin messuilta kassi täynnä kirjoja. Tein pari just nyt seuraavan kirjani kannalta olennaiselta tuntuvaa löytöä. Ratikassa kantamusteni kanssa ajattelin argentiinalaisen Carlos Maria Dominguezin Paperitaloa, kohta asun samanlaisessa talossa, jossa seinät vuorataan kirjoilla, nukutaan kirjojen keskellä. "Kirja jota ei löydetä, ei ole olemassa", Dominguez kirjoittaa. Kirjat ovat olemassa lukijoita varten – niin kai kirjamessutkin. Ehkä messuilla suunnistaja osaa valita, keskittyä, huomata senkin, mitä ei kovaan ääneen rummuteta. Täytyy toivoa. Lukijat ovat omaehtoista porukkaa.

Tapasin messuilla myös Marjon, jonka kanssa ollaan keitelty Linnunmaitoa kainalokanoille. Marjo on taikuri kuvantekijänä, ja meillä on uuden kirjan siemen jo kielen alla.

Linnunmaitoa kainalokanoille on runokirja, jossa hämmennellään oloja ja tunteita, sen runot on rytmitelty (ei aina riimitelty) kokoon päivistä lasten kanssa. Joihinkin tunnelmiin on runsaasti sanoja, joidenkin kohdalla ne pelkistyvät ja hiljenevät. Kirja ilmestyi juuri Lasten Keskukselta.

Kuuntelin, miten Jukka Petäjä haastatteli Ludmila Ulitskajaa, joka aloitti kirjailijana ns. myöhään eli ei ihan nuorena, koska ei voinut julkaista kirjojaan Neuvostoliiton aikana. Ulitskaja sanoi, että rakastaa kertomusten kirjoittamista: kertomuksen voi aloittaa maanantaina ja lopettaa perjantaina, se tulee valmiiksi. Romaanin kirjoittamista hän vertasi uuvuttavaan maratonjuoksuun. "Silti, on teemoja joita voi käsitellä vain romaanin avulla."

Jostain syystä maraton vetää minua nyt puoleensa. Kestävyyslaji. Treeni. Kaikki, mitä pitkän reitin varrelle mahtuu, maisemat ja mahdollisuudet. Olen maratoonareita reitin varressa katsellut, eikä ne kaikki mitään kuivan kesän oravia ole, on monen muotoista ja kokoista menijää. Ja omalla tyylillään vetää jokainen.

Kirjavuutta on. Sellaista kuin Aeroflotin airbusissa Jerevanista Moskovaan, keikkumista ja lentämistä, baabuskoilla vieressä on iso korillinen huolella paketoituja, kenttäviranomaisten tarkastamia kompottipurkkeja. Vauva lasketaan syliini, että saadaan reput nostettua tavaralokeroon, se tarttuu tukkaan tiukalla nyrkillä, auttavia käsiä ojentuu molemmilta puolilta irrottelemaan sormia, hiostava tungos, istun tiiviisti ihmisten keskellä.

Tungos, onko se ahdistavaa vai turvallista? Miten te blogin lukijat koette messut? Onko hyvä, että kaikkea on kerralla paljon?

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Väriä vaihtamassa

Värit ja valo alkavat olla sitä luokkaa, että on hankittava parempi kamera. Kevät, syksy. Olen aina eniten kotonani välivuodenajoissa. (Kuvassa näkyy puiden alla myös Heikki Konttisen veistos Morsian. )

tiistai 29. syyskuuta 2015

Tyttö pulpetin ääressä

Alan kirjoittaa blogiin myös lyhyitä merkintöjä siitä, mitä luen. Luin äsken Armenian-reissulla John Williamsin Stonerin ja Karo Hämäläisen Yksin, molemmat hyviä, ja ne alkoivat keskustella keskenään päässä. Siitä myöhemmin. 

Nyt luen Kirsti Mäkisen Pulpetin henkeä, joka pöllyttää ihan mahtavasti omia koulumuistoja. Opettajat: mitä vaikuttajia ominaisuuksineen ja omituisuuksineen. Aikuisen vinkkelistä heitä ymmärtää paremmin, lapsena he läpäisevät ja jättävät jälkiä. Myös kolhuja. Mutta minulla oli Pietarsaaressa ala-asteella koko kouluajan tärkein opettaja Tellervo Ahonen, temperamenttinen, erityislaatuinen. Hän näki minut ja rohkaisi. Tellervo kirjoitti runoja itsekin. Tellervon mies Mikko toimi musiikinopettajana, soitti harmonia, Mikon ansiosta osaan edelleen maakuntalaulut sanasta sanaan.

Kirsti Mäkinen kirjoittaa kymmenvuotiaista tytöistä ja tyttöjen oppimisesta niin, että pitää nieleskellä kyyneleitä. Muistan itseni hyvin tuon ikäisenä. Se oli vahvaa aikaa. Kun kirjoitin "uutta sankaria" Okulus-kirjaan 2000-luvun alussa, oli heti selvää, että sankarini olisi kymmenvuotias tyttö. Nyt teen taas lastenkirjaa tuon ikäisille. Leikki, vapaus, kaikkivoipuus. Taiat voivat toteutua. Peppi kantaa hevosen. Hermione tietää kaiken.

Kymmenvuotiaana uskoin, että pystyisin siirtämään itseni ajatuksen voimalla toiseen aikaan ja paikkaan. Uskoin, että kun sain joulumantelin puurosta ja toivoin maailmanrauhaa, se toteutuu. Ja jos nipistäisin silmät kiinni, pystyisin kuvittelemaan sinisen kissan eläväksi pöydänkulmalle niin kuin Samuel Tuuli Kaarina Helakisan sadussa (Kaarina Helakisa, lapsuuteni maaginen nimi...).

Kirsti Mäkinen muistelee itseään lapsena ja kirjoittaa: 

"Ujo tai rohkea, tuossa iässä tyttö on sisäisesti voimakkaimmillaan.(-) Kaikki on silloin mahdollista: köyhät vaateteaan, asunnottomat saavat kodin, kukaan ei sodi toistaan vastaan. (-) Miten koulu ruokkii näiden pikkutyttöjen sisäistä maailmaa, sitä kaunista ja hyvää, jota nämä kantavat päivästä seuraavaan päivään? Josta he eivät ehkä kerro kenellekään, parhaalle ystävälleenkään."

Pakko lainata vielä toinen hieno katkelma, koska itsellänikin on tytär: 

"Nämä pikkutytöt saavat aikanaan lapsia. Oman lapsen katse havahduttaa, vanhat unelmat nousevat pintaan. Synnyttänyt äiti on maailman haavoittuvin olento. Hän muistaa lapsuutensa unelmat ja näkee oman elämänsä arjen realiteetit, velvoitteet ja rajat. Pieni tyttö hänessä tekee silti työtään. Siinä on meidän mahdollisuutemme."

Kirjan kannessa on pulpetilla hyvän ja pahan tiedon puun omena, ehkä opettajalle annettavaksi. 

torstai 17. syyskuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa

Kevät 2013. Poljen kuntopyörää salilla ja luen lehtiä salin hyllystä. Sara, Iiris, Evita… Siellä täällä vilahtelee juttuja kauneuskirurgiasta. Julkkisnainen kertoo, miten on antanut "imaista pois" kaksoisleukansa. Pistoshoitoja ja täyteaineita vertaillaan. "Veitsettömistä kasvojenkohotuksista" kirjoitetaan. Kulmakarvojen kohotus piristi ilmeen, kertoo kosmetologi. Kuvassa mustat kulmat kaartuvat sivuilta luonnottomasti ylös kuin Cruella de Vilillä.

Oliko näitä juttuja muutama vuosi sitten näin paljon? Enkö vain huomannut? Ei kiinnostanut?

Menen saunaan, heitän löylyä. Kohta fillaroin kotiin sadesumun läpi hämärässä illassa. Puitten alta. Sarah Bernhardtille tehtiin otsankohotus 1900-luvun alussa. Kleopatra (alla kuvassa!) kylpi aasinmaidossa, ettei iho rypistyisi. Aina vanhenemista vastaan on taisteltu. Mitä kaikkea sen takana on: samaan aikaan jotain uutta ja ikivanhaa, jotain törkeää ja luonnollista. Tekee mieli pöyhiä, mistä siinä on kyse.

*

Romaanin työnimi on pitkään Silmät auki. Tarinassa on tositapahtumaan perustuva juonne, iltapäivälehdistä bongattu: nainen leikkauttaa riippuvista luomistaan pois niin ison palan, ettei saa enää silmiään suljettua. Haalin kasoittain kirjoja kauneuskirurgiasta, vanhenemisesta, kauneuskäsityksistä. Mitä enemmän luen, sitä selvemmäksi käy, etten halua kuvata itse plastiikkakirurgiaa, vaan sitä, mitä sen takana on. Ei shokkiefektejä, ei copypeistattuja nettiblogeja. Kirurgia on seuraus, missä on syy?

Kaukana jossain onnenmaassa kirjoitan vanhenemisen pelosta. Loputtomasta odotuksesta. Toiveista, jotka ovat ehkä parhaimmillaan toiveina. "Ruusu on ruusu, järjetön sokkelo, mutta nuppu sileä kämmenellä, kaunein mitä on", kirjoitin joskus runossa.

Kirjan Kaarina (59) ja Otto (39), äiti ja poika,  ovat kumpikin taitekohdassa. Notkossa, katveessa, kynnyksellä. Miten heille käy, tutkin sitä. Jäävätkö jumiin, pysähtyvät, tyytyvät? Hurahtavat, sekoavat? Vai löytävätkö uutta itsestään. 

On ihanaa kirjoittaa ihmisistä. Niihin kylvää itseään ja muita. Niistä tulee läheisiä. Koko ajan ajattelen, että nyt taas runoja, mutta tuleekin ihmisiä, joita en saa mahtumaan runoon. – Kaarina on ollut vuosikymmeniä hiljaa. Kaarina sai lapsen parikymppisenä, istui koko ikänsä sivukirjastossa töissä. Kaarina rakasti niin paljon että oli hajota. Kaarinan polvissa on muhkuroita ja kantapäät kovettuneet. Pääsin Kaarinan mukana lapsuuteni 70-luvulle, Otto oli silloin pikkupoika, juoksi ylös alas rintamamiestalon portaissa ja kasvoi ilman isää.

*

Kirja ilmestyy 25.9.2015.

Täältä sen voi ostaa kirjailija-alennuksella.

Ja tulkaa helsinkiläiset Kallion kirjastoon 20.10. ja turkulaiset Pieneen Kirjapuotiin Aleksis Kiven päivänä. Molemmilla kirjamessuillakin olen kirjan kanssa.

Palautetta kuulen tosi mielelläni, kertokaa miltä tuntuu. Kirjoitan seuraavaa, siinäkin käydään 1970-luvulla, mutta nyt muitten ihmisten kanssa. Kaarina ja Otto jäävät tähän, avoimeen loppuun.


keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Ei haaveilua, vaan kuvittelua


Tähän elokuuhun sopivat täydelleen nämä Ismo Kajanderin liitutaulut. Ja iltauinnit ja päivämetsät. Kaukana jossain onnenmaa lähti painoon ja ilmestyy 25.9. 






















tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kaulitaan ja käännetään


Runo on Pentti Saaritsan, kokoelmasta Jäsenkirjan lisälehdet, vuodelta 1971.

Olen lukenut viime aikoina paljon 1970-luvun runoja. Lukiessa olen välillä miettinyt, että nykyajan kuvaajia tarvitaan aina, että tämän hetken tavoittaminen tekstiin on tärkeää. Sitä pitää väsymättä harjoittaa.

Runolta odotetaan ajattomuutta, sitä, että sen voimaa aika ei syö, sen sanoma kantaa. Mutta runoilijakin on kiinni ajassa, aikansa kielessä vähintään. 1970-luvun kantaaottavasta runosta voi löytää yleisinhimillistä sanomaa, pätevää sisältöä. Ja voi miettiä miksi "Yleisdemokraattisen rintaman rakentajille" annetaan ohje: "Pane lippu taskuun / mutta pidä tanko korkealla".

Ajattomat totuudet ovat suuria ja yksinkertaisia; ajassa kiinni olevat taas pieniä, joskus ahtaita, ja sokkeloisia, monimutkaisia. Mutta että "musiikki ei koskaan täysin irtoa soittimestaan": riippumatta siitä, mitä aikaa kuvaan, itsestäni en pääse. En siitä elämästä ja niistä vuosikymmenistä, jotka ovat minuun kerrostuneet. Näen asiat niitten läpi.

Se minua on aina kiinnostanut.
Ja asioiden sanominen kerroksittain.
Kauliminen, kääntäminen: sillä lailla lehtitaikinaan tehdään se lehtevyys. Mitä alta löytyy. Mitä näkyy, kun menen kauemmas. Mitä syntyy, kun teen siihen vielä yhden kerroksen.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

42 eli kelailuja kesäyössä

"Mutta kun tarkastelin töitä, joita käteni olivat tehneet, ja vaivaa, jonka olin nähnyt, minä havaitsin: kaikki se oli turhuutta ja tuulen tavoittelua. Mistään ei ole mitään hyötyä auringon alla." 
(Saarnaaja 2:11)

Jonathan Haidt, sosiaalipsykologi, on kirjoittanut kirjan Onnellisuushypoteesi. Hän kertoo siinä, että lukion viimeisellä luokalla kaikki ponnistelu ja pyrkiminen alkoi tuntua hänestä täysin turhalta. Mitä merkitystä hänen tekemisillään oli? Kuten Saarnaajan kirjan kirjoittaja, hän alkoi vaipua alakuloon. Turhuutta, tuulen tavoittelua. Haidt kirjoittaa, että selvisi lopulta ajateltuaan viikon verran itsemurhaa (abstraktilla, ei suunnitelman tasolla), eli kääntämällä ongelman toisinpäin:

"Ajattelin, ettei ole mitään Jumalaa tai ulkoapäin annettua elämän tarkoitusta, joten yhdestä näkökulmasta ei ole mitään väliä, vaikka tappaisin itseni huomenna. Hyvä, silloin kaikki huomisen toisella puolen on lahjaa vailla ehtoja ja odotuksia.  Jos tämä tosiaan on kaikki mitä on, miksen ottaisi sitä avosylin vastaan sen sijaan, että heittäisin kaiken menemään." (Onnellisuushypoteesi, Basam Books 2006)

Luin Rauni Paalasen hyvän kirjan Agitaattorin morsian (1990). Se on kuvaus taistolaisajoista, tai tarkemmin sanoen Minna-tytön kasvamisesta aikuiseksi. Minna opiskelee 1970-luvulla kiihkeimpinä taistolaisvuosina, ja alkaa seurustella liikkeen johtohahmon Masan kanssa. Minna asuu kommuunissa, litkii litratolkulla punkkua ja koettaa toimia oikeaoppisen kommunistin tapaan. Masa harjoittaa ahkeraa "pöksylähetystä" ja vetää yhä uusia tyttöopiskelijoita mukaan taikapiiriinsä; Minna lukee Tiedonantajaa, käy opintopiireissä ja odottaa Masaa uskollisesti kotiin.

Monien vaiheitten jälkeen Minna menettää uskonsa aatteen paloon ja voimaan. Hän luopuu taistolaisen liikkeen myötä monista ystävistään, tai nämä hänestä. Painajaisunet seuraavat joukosta karannutta: "Kaikki kääntävät selkänsä eivätkä puhu minulle enää. Niillä on mykät, ankarat kasvot, joita rupean pelkäämään. Mihin pakenisin?"

Minna alkaa kirjoittaa, ja kirjoittamisesta tulee oma tila ja paikka yksinäiselle. Mutta kun hän huomaa, että kokoaa merkinnöistään romaania, hän kauhistuu omaa pyrkimystään. Kirjoittaisiko hän siis "oikeata romaania, jossa on kovat kannet, ja jota kriitikot ja toimittajat kehua retostavat maaliman turuilla."

Minna jatkaa: "Näinkö on siis kuitenkin myös Minna, ylevistä mietteistään huolimatta, vimmatusti pyrkimässä kilpailujen maailmaan? Niin kait sitten. Ei tahtoisi tahrata itseään käytännön teoissa, mutta maine ja kunnia kelpaisi kyllä."

Agitaattorin morsiamen Minnaa repivät sisäiset ristiriidat. Turhuutta ja tuulen tavoittelua – silti jokin pakottaa tekemään, toteutumaan.

Kiinnostaa, mistä tulee mielekkyys tekemiseen, mistä merkityksellisyys. Onni ei synny suorituksista, mutta ei suorittamattakaan, Haidt sanoo. Se syntyy varmaan tekemisen sivutuotteena, flown virrassa, työn ilosta? Siis matkasta. Kun olin yläasteella, luokkakavereitten kesken luettiin tohkeissaan Linnunradan käsikirjaa liftareille. Siinähän jättimäiselle tietokoneelle syötetään kysymys elämän tarkoituksesta, ja 7,5 miljoonaa vuotta laskettuaan se sylkäisee ulos vastauksen: 42. Luokan pojat toistelivat lukua toisilleen välitunneilla. Nelkytkaks?

Olennaista ei ollut vastaus, vaan kysymys. Elämän tarkoitus voi olla sen tarkoituksen jatkuva kysyminen. 7,5 miljoonaa hyvää vuotta matkalla kohti vastausta.

Vastaus voi tänään olla... juhannusruusu. Se kukkii sydänkesäyössä. Valvon, istun portailla yöpaidassa, on valoisaa, en malta nukkua, ruusu tuoksuu.



(PS. Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Kohta saan taas paremman kameran käyttöön.)

torstai 18. kesäkuuta 2015

Juhannus


Sireeni kukkii Ruusuikkunassa. Tänä kesänä tosiaan kukat velloo, kuohuu ja rehottaa joka puolella. Valokuva on otettu silloin, kun parempi kamerani vielä toimi, mutta sireeni on yhä omassa pihassa. Se on tässä. Istun valkeassa kesäyössä vihreän keskellä, vierestä alkaa kuusimetsä. Hengitän metsää ja jätän kirjaimet pöydälle, menen puitten sekaan paljain tassuin, kädet riittää rungon ympäri ja saniaiset kutittaa vatsaa, sataa puitten läpi, puitten oksilta, ajattelen muuttumista, muuttumisen tilaa, vaiheita. 

Lämpöä lempeä lentoa juhannukseen, rakkaat lukijat. Täältä voi tarkistaa säädylliset tavat: muistakaa juhannuskuusi, yhdeksän suolasilakkaa ja nakuna kaivoon kurkistelu.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Tasapainotaiteilua

Parhaillaan on meneillään Lahden kirjailijakokous Mukkulassa. Teema: kirjailija tasapainotaiteilijana. Tapasin Mukkulan kirjailijoita Helsingissä. Osallistujissa on mukana ystäviä, ja tänä vuonna myös pitkäaikaisia kirjallisia suosikkejani: Anne Michaels ja Zsuzsa Rakovszky. Rakovszky oli tärkeä, kun kirjoitin Tässä on valo -kokoelmaa. Yhteyksiä oli silloin juuri suomennettu, ja katkelma Rakovszkyn runosta "Niin kuin" on oman kokoelmani mottona.  – Olin joskus Hannu Launosen kanssa radiossakin puhumassa unkarilaisista naisrunoilijoista, joita Launonen on kääntänyt (puhuttiin Rakovszkysta ja Erzsébet Tóthista).

Tänään illalla on kansainvälinen runoilta Lahden Sibelius-talolla.  Mukkulan ohjelma löytyy täältä.

P.S. Kuusivuotiaana muuten kirjoitin, että minusta tulee isona KIRJAILIJA TAI TRAPETSITAITEILIJA.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Oikein. Nurin. Ihminen muuttuu.

Kehittelin pari päivää päässä yhtä Kaukana jossain onnenmaan muuttunutta henkilöä. Hahmottelin, kirjoitin lukuja uusiksi, ikkuna auki vaaleaan kesäyöhön. (Siihenkin, jossa moni muu oli jo Mukkulassa, en tänä vuonna ehdi, vaikka kokoukseen osallistuu ulkomaalaisiakin ystäviä –). Ikkunoista syreenien tuoksu, vihreää, sitten kesäsateen sohina.

Huomasin aloittaneeni pitkästä aikaa kaulaliinan kutomisen. Kädet kiinni hallittavassa hommassa: ajatukset pysyvät raameissaan. Meditaatiota: keskittymisharjoitus. Häly kaikkoaa. Oikein. Nurin. Oikein. Nurin. Villaa, villaa, lämpö, karheus.

Minä & käsityöt. Herkullisia lankoja. Keskeneräisiä neuleita. Tykkään aika ajoin kutomisesta, vaikken koskaan ole ollut kovin taitava. Tytär alkaa olla jo minua parempi näprääjä. Teen simppeleitä juttuja, joissa ei tarvitse perehtyä ohjeisiin, haluan ajatella muita asioita kutoessani. Kudon ja mietin, miten mielettömän erilaisia aikoja elämässä on ollut. Miten olen muuttunut. Miten ihmiset ympärillä muuttuvat. Ennen olin kokonaan toinen. Oikein, nurin. Olen kutonut myssyjä, sukkia, jopa ison, valkoisen vauvanpeiton. Rannekkeita, säärystimiä, iänikuisia kaulaliinoja. 

Ja taas mummu tulee tähän. Mummu kutoi vielä kuolinvuoteella sairaalassa. Sanat olivat jo kadottaneet yhteytensä maailmaan, mutta jakkaralla mummun sängyn vierellä oli täydellisesti kudottu sukan kantapää. Mummulta sai aina joululahjaksi villasukkia. Äitikin kutoo, samalla suurpiirteisellä tyylillä kuin minä, mutta aikavammin: villapaitojakin, tai moniosaisia, yhteen ommeltavia vaatekappaleita.

Kun kudon, olen osa ketjua. Silmukka silmukalta perinnettä, joka muuten koki renessanssin 2000-luvun alussa. Silloin minäkin pitkästä aikaa löysin puikot ja langat. Koulussa kiristin tiukkaa silmukkaa: tein piparmintturaidalliset tossut, säärystimet, lapaset. Nyt netti yhtäkkiä pursuili neuleblogeja, ehkä ne saivat innostumaan, tai olin tullut muuten otolliseen kohtaan elämässä. Jonain vuonna kävelin Pariisissa pientä sivukatua, jonka varrella oli lankakauppa. Jäin katsomaan sisään kaupan ikkunasta – siellä istui ryhmä neulojia, eri-ikäisiä, erinäköisiä naisia, kaikilla kutimet kädessä. Hämmästyin, että tunsin haikeutta. Uutta kaipuuta.

Kutomisesta meditaationa on kirjoitettu aika paljon; se on minulle sopiva rauhoittumisen muoto, koska olen kinesteettinen, koska pidän käsinkosketeltavasta ja siitä että asiat saavat muodon. Koska nautin lankakaupoissa väreistä, keristä – alpakkaa angoraa merinovillaa bambua kashmiria, pistelevää karheaa silkkistä angoraista hahtuvaista. Koska villa on lämmintä ja lohduttavaa, ja koska silmukka silmukalta syntyy jotain näkyvää, hitaasti, kärsivällisyyttä koettelevasti.  

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Ympyrän pitää sulkeutua, jotta pyörä voi pyöriä



"Ihminen väsyy minän ja roolin ristiriidasta. Ei työstä, vaikka hän niin luulee." - Tämä Markku Envallin lause on painunut mieleen. Sami Feiringin haastattelussa Pro aforismi -blogissa muutama sana työstä, väreistä, rönsyistä, totuuksien kääntelystä ja aforisminmetsästyskävelyistä.



lauantai 6. kesäkuuta 2015

Runo, rauha, rock – esikoisrunoilijoita Annikissa

Viime vuoden tapaan ohjasin esikoisrunoilijapäivän Annikin runofestivaaleilla, tai oikeastaan Annikki OFFissa eli perjantaina ennen varsinaisen festarin alkua. Näistä päivistä tulee sen näköisiä kuin paikalla olevat runoilijat: tänä vuonna oltiin tyyniä, sisäänpäinkatsovia, vilkasliikkeisiä, pohtivia, tarkkoja sanoja hakevia, tinkimättömiä.

Puhuimme pitkän päivän mittaan menneestä, tästä kohdasta ja tulevasta: matkasta esikoiskirjan syntyyn ja siitä, miten tästä eteenpäin. Puhuimme kellosta, Punaisesta erokirjasta, Hämärän tansseista, proosan ja runon välimaastoista, vaipoista ja päiväunista, jalkapallosta, puhelinsoitoista, palautteesta, hitaudesta, peileistä, Södergranin siskoista.

Mukana olivat runoilijat Vesa Etelämäki, Janette Hannukainen, Vilma Panula ja Reetta Pekkanen. Päivän lopuksi Aino Suonio jututti runoilijoita Tulenkantajien kirjakaupassa ja lauantaina runoilijat lukivat runoja Annikin lavalla.

Tulenkantajien paneeli oli onnistunut, se kauppa on keidas maailmassa, tupa taas täynnä yleisöä ja kirjat ympärillä kuiskivat omiaan. Runoilijoita kuunnellessa katselin vieressäni olevaa Mirkka Rekolan hyllyä kirjanselkineen, hyvyyden voimaa.

Miksi kirjoitatte runoja, Aino kysyi.
– Tuntuu, että kuppi täyttyy vähitellen päässä kaikesta eletystä, se pitää kaataa ja tyhjentää. Tämä on kirjoittamiseni lähtökohta, sanoi Vesa Etelämäki.
– Minulle runo on keino löytää se, mistä on kysymys ja mikä on minulle tärkeää, Reetta Pekkanen sanoi. Reetta vieroksui runoilijuuden ajattelemista ammattina, sen kehystämistä määrittelyllä: – Ammatti ja runoilija, siinä on kaksi vastenmielistä sanaa.
– Minusta runoilija-sanassa on kuitenkin glamouria! Janette sanoi.

Janette Hannukainen myös kokosi keskustelun tunnelman: – On innostusta, toivoa ja uskoa herättävää, että tässä ajassa ihmisillä on niin paljon kiinnostusta runouteen.



sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Ne silmät

Saakohan näitä kuvia lainata. Ne on lainattu Ateneumin sivuilta, täältä.

Herään ennen viittä kirjoittamaan ja viilaamaan, romaani ei anna nukkua. Unessa oli silmät  eiliseltä. Ehdin käväistä Ateneumissa, ja Ismo Höltön näyttely oli vahvinta vähään aikaan. Ihmiset katsoivat suoraan aikojen läpi. Lämpö.

Kuviin pyydystetyt hetket: likaiset varpaat, hampaaton karjalaismuori, maitolaiturilla kutominen, reteä tukkijätkä paksujen pölliensä edessä: mulla on, täältä pesee.

Sadan markan huvilat ja pikkulikka helmet kaulassa pihalla, perunanmyyjä Töölöntorilla, pojan tatuoidut käsivarret tyttönsä ympärillä, vilkkuvat silmät. Mummu ja paappa Suurkirkon portailla käsi kädessä.

Maalta kaupunkiin. 1960-70-lukujen rakennemuutos siellä, ihan joka kuvassa. Nyt tulee mieleen Kari Hotakaisen runoa: "Taustalla näkyy vähän yhteiskuntaa. Sitä mahtuu joka kuvaan." (Samassa runossa muuten seistään "mekollisessa kukassa", se on aina ilahduttanut.)

Kun asuin 19-21-vuotiaana Jyväskylässä, kehitin mustavalkokuviani Ilokiven yläkerran pimiössä. Muistan lumon, sen taian, kun kehiteliuoksissa alkoi kuva piirtyä esiin. Muistan kuivumaan ripustetut pinnakkaiset, kuvien paksun paperin, pyykkipojat. Joskus harmittaa, etten kuvannut silloin, silloinkin, enemmän katoavaa aikaa. Lamavuosien Jyväskylä, johon muutin ekaa kertaa asumaan yksin, on nyt jo muuttunut paljon.

Koskaan ei ole myöhäistä alkaa tallettaa aikaa.

Ajattelen niitä silmiä.


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Se kukkii

Miksi kukkia himottaa koko ajan kuvata?

Miksi kukkien kuvia tekee mieli jakaa, vaikka jokainen sunnuntaivalokuvaaja kuvaa kukkia.
Vaikka minun kukkani saati kukkakuvani eivät ole sen ihmeellisempiä kuin muittenkaan.

Vaikka kukat ovat parhaimmillaan luonnossa. Vaikka en jaksa kantaa isoa kameraa kun kävelen hengittämässä kukkivia puita, tai osun niitten luo  sattumalta, enkä sattumalta kanniskele kameraa.

Kukkia haluaa kuvata, koska ne ovat, melkein kuin lapsen tai rakastetun kasvot, kauneinta & katoavinta mitä on. Pieni hetki, ja ne ovat jo muuttuneet.

On niitä alkukesän päiviä jolloin lähtee vaaleissa vaatteissa ja kesäkengissä ja sandaaleissa ulos lasten kanssa. Joku istuu rattaissa, joku ajaa polkupyörää, joku juoksee edellä, eväskorissa on mehua ja omenanlohkoja. Joka puolella on tuoretta vihreää ja joka puolella kukkii, eikä sellaisia päiviä mahdu elämään paljoa, ja sen tietää jo siinä.

Kukkia haluaa kuvata, koska kukkien kuvaaminen on kalpea korvike sille, että haluaisi syliin kaikki maailman kukat, haluaisi maata kukkien keskellä, koska ne ovat olemassa.

Hautajaisten jälkeen on ollut särkevä himo ostaa ja kerätä kukkia, kukkia, kukkia, pitää kotona tuoreita kukkia, koska arkku peittyi kukkiin, koska kukat jäivät kiviseen kappeliin, kukkien vuori, kukkien meri, ne värit, ne huolella sidotut laitteet, ne pursuavat, elävät, rehevät kukat jotka ojennettiin ja laskettiin sanomaan se mitä itse ei pystytty.

Toukokuu. Se kukkii. Se kukkii joka vuosi enemmän kerroksia.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Pulut, Proust ja Madame Stanislas Pinta

Piti viedä esikoinen leirikouluun Ranskaan, joten sain hyvän syyn keskittyä muutaman päivän romaanihommiin Paris Vingt -hotellin kopperossa. Elämäni halpishotellit, teen niistä joskus muistelon. Se Lontoon läävä, Dublinin dormitory, Rooman rupuinen petipaikka ja Venetsian väliaikaismajoitus… Tällä erää kriteerinä oli, että huoneessa on oltava työpöytä, ja sehän sinne kymmeneen neliöön oli sitten sängyn lisäksi tungettu. Ikkunaa avaamalla sai laajennettua tilaa, pulut kujertelivat pariisilaisparvekkeen kaiteella. 

En tehnyt mitään muuta kuin istuin nenä kiinni tekstissä, välillä söin  – ja kävelin läheisellä Pére Lachaisen hautausmaalla. Virittyneen mielentilan ansiosta kalmisto kasvoi tavallistakin enemmän tarinoita. Poimin talteen hautojen lomassa eksyneinä vaeltavia ihmisiä:  pikkutakkiin ja kaulaliinaan pukeutuneen silmälasipojan, valkoisessa paidassa harppovan ja itsekseen mutisevan vanhan miehen, joka roikotti kainalossaan vauvanukkea.

Lyhyenkin Pariisi-piipahduksen hyvä puoli on se, että näkee suuren joukon mieleenpainuvia tyyppejä kerralla. Metrossa, kaupoissa, kahviloissa, kaduilla. Gambettan metroaseman vieressä istui maassa, kylmällä kivellä viisikymppinen nainen, jonka vitivalkoiseksi värjätty tukka sojotti kohti taivasta. Hänen vieressään lojui vaaleanpunainen matkalaukku ja meikkipussi, josta hän noukki huulipunan ja levitti sitä hitaasti sormella huuliinsa ja poskiinsa. Ohi kulki juutalainen, joka teki kännykkäpuhelustaan performanssin (tavallista latinomaissa, muuten): kun kännykkä soi, astutaan se kädessä keskelle jalkakäytävää tai katua, huudetaan puhelimeen ja huidotaan toisella kädellä.

Ja oli se pieni, musta tyttö junassa Pariisin ja Nantesin välillä: saparot ja vuorenkokoinen, vihainen äiti, joka kiskoi tyttöä edestakaisin kuin riepunukkea. Nainen junassa kissankuljetuslaatikon kanssa: kun musta pikkutyttö työnsi sormensa kissalaatikkoon, kissan omistaja kuiskasi jotain tytön korvaan, molemmat kikattivat, kunnes äiti tuli kiskaisemaan pikkutyttönsä pois.

Ai niin, ja harmaatukkainen mies, villapaita päällä, joka luki junassa kirjaa "L'intelligence du cœur – Decouvrez la 'grammaire' des émotions". Sydän. Viereisellä istuimella luettiin Jo Nesbøtä: Du sang sur la glace. Metrossa kurkin kiharatukkaisen miehen pokkaria: Victor Hugo, mutta kirjan nimeä en nähnyt.

         

Pére Lachaisella jätin metrolippuni Proustin haudalle ja mietin neurasteenisena hämärässä huoneessaan makaavaa Proustia, hänen päässään kihiseviä sanoja. Mutta en kauaa. Aloin ajatella tuntemattoman Mme Stanislas Pintan (synt. Marie Clotilde Gillet’nä) kadonnutta aikaa. Millaista elämää hän on 1780-1865 elänyt, kun haudalla – asiallisten tai suloisen-mauttoman katolisen krääsän kuorruttamien paasien keskellä – rehottaa röyhkeän rehevä kasvusto? – Sellainen oli Madamen elämäkin, ajattelen ja kävelen pois hautausmaalta ja katselen kukkakaupan edustalle aseteltuja lapsen pään kokoisia pioneja ja pyörryttävästi tuoksuvia freesioita, kiipeän takaisin hotellihuoneeseen ja istun tekstin ääreen, pulut hierovat nokkiaan vastakkain ikkunan takana, tekstissä joku muu kuin minä saa miettiä kaiken mielettömyyttä, päähenkilöraukkani, hän tutkii onnellisuutta, päätyy umpikujaan, ehkä pitää lähettää hänet ostamaan jättiläiskimppu pioneja.