tiistai 28. lokakuuta 2014

EBOW - EIS AUF DEN ASPHALT feat. SHEELA PICAR

PS. Edelliseen: Schamrockissa oli myös münchenilaisen Ebowin keikka.

Mekko päällä Münchenissä


Marraskuussa, Turun runoviikolla, ilmestyy viimeinen Vilja-Tuulian ja minun tekemä Jano, sitten uudet päätoimittajat ottavat lehden haltuun. Hyvä eksperimentti oli tämä. Kolmas, tulevaisuus-teemainen lehti alkaa olla koossa. Teen vikaan Janoon pari juttua. Toinen niistä on kommentti Schamrock-festivaalista, jolta palasin eilen. Schamrock on toista kertaa järjestetty naisrunoilijoitten festivaali, joka levittäytyy Wieniin ja Müncheniin. Meitä oli FILIn lähettämänä siellä kolme suomalaisrunoilijaa. 

Miehiä oli toki yleisössä, mutta unohdin jotenkin kokonaan välillä, että esiintyjät olivat pelkästään naisia. Niin avara voi olla sukupuolen käsite, niin moneen kohtaan “naiseuden” janaa festarin runoilijat asettuivat. Panin kyllä merkille, että olin ainoita mekkoon pukeutuneita! (Koruja ja meikkejäkään ei kovin paljoa näkynyt. Tätä meinaankin nyt hetken pohtia. )

Miehissä ja naisissa on erilaisina pitoisuuksina feminiinisyyttä & maskuliinisuutta. Ohjelmaa seuratessa nousi kyyneleet silmiin sitä ilosta, että on maailma, jossa sukupuolen oma ja yksilöllinen ilmaiseminen on mahdollista. Ehkei helppoa, mutta silti mahdollista, ilman pelkoa noitarovioista tai vankiloista.

Vahvimmin mieleenjääneitä esityksiä minulle oli Tuvasta, Mongoliasta kotoisin olevan Sainkho Namchylakin kurkkulaulua, monenlaista ääntelyä, laulua ja sanoja yhdistänyt esitys. Siinä oli jotain yhtaikaa hyvin alkukantaista ja uutta & omaa, jotain pelottavaa ja kiehtovaa, jotain lapsenomaista ja jotain ikivanhaa. Kuvassa keskellä istuvan Sainkhon kanssa lavalla on Kaliforniasta saapunut Patti Trimble, jonka pitkät, kertovat runot olivat lähelle tulevia – esimerkiksi teksti, jossa listattiin kaikki ne levottomat ajatukset, joita unettoman mielessä liikkuu kolmen ja puoli viiden välillä yöllä ("And what about Jerusalem? I worry about Jerusalem..."). Vasemmalla Sainkhoa säestää kitaralla Kalle Laar. 


Sunnuntaiaamuna kävelin Pasingissa ja osuin kirkkoon, kuten usein käy. Baijerihan on katolista aluetta, ja meneillään oli messu, kirkko oli täynnä väkeä. Kuvassa tämän Maria Schutz -kirkon alttaritaulu. (Ostin kalliimman kännykän ihan sitä varten, että siinä on kamera, mutta eipä sillä kovin kaksisia kuvia saa.)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Listat & järjestys, osa I


Loppuviikosta kustannustoimittaja väläytti vihreää valoa: työn alla oleva romaanini voi mahtua ensi syksyn kustannusohjelmaan. Sain siitä ryöpyn energiaa, joka kanavoitui muun muassa työpöydän viereisen kirjahyllyn järjestämiseen, hyllyn, johon oli työnnelty kirjoja ja dvd-elokuvia lappeelleen muitten päälle.

Järjestys. Se on myös mielen järjestämistä. Jotkut pöytälaatikot ovat keränneet sisäänsä paperia ja roinaa vuosikausia. Raivaaminen on matkaa muistiin. Unohduksen arkistoja. Keskenjääneitä muistikirjoja, lehtileikkeitä, puolikas hajuvesipullo, esitteitä neuvolasta, pääsiäismunaleluja, lasten valokuvia, neulatyyny, postikortteja, kirjeitä.  Olen näköjään tulostanutkin tärkeitä sähköpostikirjeenvaihtoja. Joka päivä elämä virtaa täytenä käsissä.

Järjestys, ihana obsessio. Kaaos versus järjestys. Taistelua kaaosteoriaa vastaan. Kun lukion jälkeen pyrin opiskelemaan biologiaa, taksonomia rauhoitti. Eliöitten luokittelu ja nimeäminen. Pääsykokeisiin piti muistaakseni valita joko kasvi-, kala- tai hyönteislajintuntemus, valitsin hyönteiset ja pänttäsin kirjasta latinankielisiä nimiä, muodonvaihdoksia, vainokaisia ja kiilupistiäisiä, peitinsiipiä ja kitiinikuoria. Kieltämättä kiinnostukseni noihin mystisiin olioihin oli tainaronilais-romantillinen. Postia toisesta kaupungista. (Vaihdoinkin pian alaa.)

Opin hyönteiset, pääsin opiskelemaan, muutin vuodeksi Jyväskylään tutkimaan (hankalien solutason ilmiöitten lisäksi) myös kasveja ja muita eläimiä. Biologian laitos oli Fredrikssonin vanhassa hattutehtaassa, istuin Fredan vintillä ja opiskelin isoista pahvitauluista heiniä, saroja ja vihvilöitä. Kasveja nimeävät biologit ovat olleet salaa runoilijoita. Kun minua 2000-luvun puolivälin tienoilla pyydettiin TV-ohjelmaan kertomaan suomen kielen lempisanani, ensimmäisenä tuli mieleen ne talviaamut taksonomian parissa. Röyhyvihvilä. Nuokkuhelmikkä. Tuoksusimake.




Järjestys. Luokittelu. Listat, ennen kaikkea listat. Rakastan listoja. Hyllyssä on paljon “listakirjoja”. Ne ovat näitä 501 Must-Visit-Cities ja 1000 Places to see Before You Die -opuksia. 1000 Sculptures of Genius. 1001 Paintings You Must See Before You Die. Selailen niitä ja ajattelen mahdollisuuksien tulvaa. “Before you die” tykyttää ohimoita.

Eniten listakirjoja on hyllyissäni kirja-aiheista: Kirjat, jotka muuttivat maailmaa. Lukukirja – kirja kirjoista. Sata kirjaa. 501 Must-Read Books. 501 Must-Read Children’s Books. Defining Moments in Books. Viimeksi mainittu on muuten ihana. “The Greatest Books, Writers, Characters, Passages and Events That Shook the Literary World.”

Kirjan voi avata mistä kohtaa vain ja hengästyä runsaudesta. Paljoudesta on näennäisen sattumanvaraisesti poimittu "avainhetkiä". Millä logiikalla? “Key Event: De Beauvoir and Sartre meet, beginning a life-long collaboration.” “Key Book: The Magic Toyshop.” Hetkistä on pieni esittely. Mieleen palautuu nuoruuden lumo Angela Carterin kirjojen äärellä. “Her use of mythology, fairy tale, gothicism, and magic realism begins to take root in this early novel where she explores many of the cultural stereotypes attributed to women…”

Kaiken koetun alla hahmottuu yhteyksiä. Järjestystä. Jos ei hahmotu, sitä voi luoda.

perjantai 3. lokakuuta 2014

"Läpi kaiken hälyn sinun täytyy jatkaa"


Sosiaalisen & keskusteluja täynnä olevan torstain ja perjantain jälkeen olin kylläinen ja täysi sanoista ja kohtaamisista. Perjantai-illan saunoin lasten kanssa, luin – ja nukuin lähes kymmenen tuntia. Näin unia jotka taas tiesivät enemmän kuin minä itse.

Torstaina kirjailijaillallisilla tuli kollegan kanssa puhetta herkkyydestä: siitä, miten erityisherkkä ihminen kokee asiat, äänet, värit. Tuli esiin muun muassa Elaine Aronin tutkimukset –  luin niitä vuosia sitten ja hankin jopa kirjaan liittyvän työkirjan. Jossain vaiheessa jokainen herkkä ihminen on varmasti kärsinyt ominaisuudestaan, miettinyt, miten siitä pääsisi. Aron muistuttaa, että herkkyys on ominaisuus, joka ei ole itse valittu, mutta joka täytyy ottaa huomioon. Se on rikastuttavaa, kun sen kanssa oppii elämään. 

Minulla on kolme lasta, jotka ovat luonteeltaan ihan omanlaisiaan jokainen. Herkempi reagoiminen siihen, mitä ympärillä tapahtuu, on ollut lapsessa heti vastasyntyneenä. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä myöhemmin tulee eteen: tasaisempi lapsi solahtaa vaivatta tilanteisiin, se voimakkaammin kokeva joutuu työstämään itsensä kanssa kaikenlaista. Mutta herkkyys tuo myös tietynlaista karismaa. Se on omalaatuisuutta ja voimaa, jonkinlainen lapsessa palava liekki, jonka muutkin huomaavat.

Nuorena oma herkkyyteni aiheutti sitä, että olin paljon yksin. Sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, koska en tuntenut omia rajojani tarpeeksi. Lähdin pois, pyörsin kannoillani, palasin yksiöön ja luin. Nuoren ihmisen tapaan kiinnitin myös turhan paljon huomiota itseeni (ja hermostuneena luulin, että kaikki muutkin kiinnittivät). Runot olivat maailma, joka tuntui olevan minunlaistani varten: kuin hiuksilla yhteen punottuja sanoja. Muutama tumma rivi valkoista, kynäveitsellä nirhittyä paperia vasten, pehmeäkantisessa, antikvariaatin kasojen uumenista löydetyssä kirjassa. "Vesi otti äyräiltä lintujen keveät jäljet. Sinä myös olit siellä." 

Nyt tajuan, että olen pohjimmiltani sosiaalinen ihminen. Rakastan keskusteluja, ihmislämpöä – koin juuri taas onnen hulahduksen, kun sain istua kirjailijaillallisilla  ainutlaatuisessa pöytäseurassa ja vaihtaa ajatuksia. Uudet ideat syntyvät omien ja toisten ihmisten ajatusten törmäämisestä. Tänään lähden uudemman kerran (hulluutta, mutta toisaalta matkustan junalla liian harvoin nykyisin) Turkuun, uudestaan messuhumuun, ja ystävän luo yöksi. Messuilla on kivaa, kun tutut tarttuvat hihasta. Ja perjantaina muuan tuntematonkin, joka sanoi, että Yhtä juhlaa on ollut hänelle tärkeä kirja. 

Osaan olla läsnä. Mutta ihmisten parissa olemisen vastapainoksi tarvitaan rauhaa. Olen kotona ja availen kerroksia, katselen uusia taustoja vasten. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyttä, koska kirjan maailma rakentuu vain minussa: välillä sitä on hyvä käydä ravistelemassa ulkomaailmassa ja antaa muitten ihmisten vähän töniä, sitten palata tutkimaan, kestikö se ja miltä se nyt näyttää. 

(Otsikko ja kursivoitu runositaatti ovat Mirkka Rekolan kirjasta Tunnit, Wsoy 1957)