keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Mikä menee teidän kaaliin häh?

Vein vähän aikaa sitten kassillisen kirjoja Tessiin. Päätin ottaa korvauksen vaihdossa, koska huomasin hyllyssä Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon, jota minulla ei ollut omana – ja vanhoja Suosikkeja. Muun muassa Suosikin Kultajuhlanumeron vuodelta 1985, jossa oli vielä tarra-arkkikin (Dingo, Duran Duran, Anja Niskanen, Zero Nine ja Paul King) tallella. Iik!

Olen hekumoinut sadepäivän iltayötä Suosikkien parissa. Dingo, Siekkarit, Madonna, Andy McCoyn Cherry Bombz ja Jussi Hakulinen. Muistan tämän numeron. Vuonna -85 lojuin sängyllä vinon katon alla, ruskean froteepäiväpeiton päällä, napsin Reilu satsi -karkkeja (14-vuotiaana en ollut vielä alkanut laihduttaa) ja luin Jammun palstaa.

Nimimerkki "Toivossa olis hyvä elää, vai mitä?" valittaa irtoviiksissä poseeraavalle Jammulle, että äiti ei tee muuta kuin nukkuu, ja hän joutuu hoitamaan kotona kaikki kotityöt ja hoitamaan kaiket illat viiden kuukauden ikäistä pikkuveljeään. "Mulla ei oo isää lainkaan ja äidin "miesystävä" käy meillä silloin tällöin. Aamuisin "koti" on aika siisti, kun mä lähden kouluun, mutta kun mä tuun väsyneenä kotiin, niin se on "läävä". Mulla on kaks pikkuveljeä ja "äiti"." Argh!

Ennen nettiä Suosikin palstat olivat supertärkeitä tiedonlähteitä. Bees & Honey -lääkäripalstalla "Ikuisesti punaista vihaava" poika on harkinnut jopa itsaria jatkuvan punastelun takia. "Onko olemassa mitään ihoa viilentävää ainetta esim. kasvovettä joka sopisi myös finneihin. Omistan myös niitä", hän murehtii. Nimimerkki Lohduton härkä kirjoittaa: "Mistä johtuu että vasen rintani on huomattavasti suurempi kuin oikea? Mitä mä teen mun ihokarvojeni kanssa kun niitä on juuri siellä missä ei tarvita eli säärissä, käsivarsissa, ylähuulessa ja poskissa. Help me. En juo enkä polta. Seurustelin yhden kundin kera 2 vuotta mut ny se häipyi."

Nuorten palstat ovat muuten "lähellä sydäntäni"; toimitin kymmenen vuotta YLEn Teksti-TV:n nuorten palstaa. Luin kahmalokaupalla toimitukseen postitettuja kirjeitä ja toiveikkaita kirjeenvaihtoilmoituksia vuosien varrella. Niitä on varmaan komerossa muutama kansiollinen vielä tallella. Voisivat olla hyvää inspiraatiota nuortenkirjaan. Teksti-TV:n nuorten palsta lopetettiin, kun se kävi nettiaikana tarpeettomaksi. Nuorille on nyt tarjolla pyörryttävän paljon informaatiota netissä, mutta palstojen parahdukset ovat ajattomia. "Mä oon vaan yks jätkä, 17-vuotias, ilman tyttöystävää ja ensisuudelmaa."
                                                 Muodikkaana kouluun vm.-85


                                                    Iiiiiih!


maanantai 22. syyskuuta 2014

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille jne.


Syksy luihin ja ytimiin, keltaisia lehtiä silmille fillaroidessa, kaiken tekemisen vuoret joilla kiipeilen. Miten tästä selviäisi ilman musiikkia. Kuuntelen tyttäreni kanteleensoittoa. Keskiviikkoiset kanteletunnit ovat ilo, koska vanhemmatkin pääsevät mukaan. Tytär teki oman laulunkin kahdelle soinnulle, aiheena mikäpä muu kuin syksy.

Muutakin kuuntelen. Alessandro Mannarinon musiikissa on kaikki se, mikä tällä hetkellä kutkuttaa: karheus, roso, kuumuus, nauru, mustalaismusiikki, Rooma, italian kieli, kansanmusiikki, runous, rentous. Tsekkailen keikka-aikatauluja ja haaveilen, että reissaan joskus keikalle Italiaan.



Asiaan: olen viime aikoina ajatellut rehellisyyttä. Vähän aikaa sitten jouduin selän takana puhumisen kohteeksi erään minulle melko tuntemattoman henkilön taholta. Tapaus on toki maailman mittakaavassa  mitätön. Minut se kuitenkin sai apeaksi pitkäksi aikaa – mutta sitten lähti pohtimisen pyörä liikkeelle, ja nyt voin nähdä ikävänä pitämässäni tempussa jo hyviäkin puolia.

Tapaus oli outo. En juurikaan tunne kyseistä henkilöä, mutta minulla oli hänestä mielikuva humaanina liberaalina. Selän takana suhmurointi kuitenkin tuntuu selkäänpuukottamiselta, siltä, että yhdelle esitetään yhtä, toiselle toista. Kurjinta on se, että minulle jäävät vain omat käsitykseni asioista, ne voivat olla väärät.

Joku kovapintaisempi ei olisi moisesta hätkähtänyt. Mutta minua se vaivasi. Selvittämättömät asiat luovat tukkeita mieleen, tukkeet haittavat kirjoittamista ja ajattelua. Olen nyt koettanut vapautuakseni, voidakseni toimia maailmassa ja luottaa ihmisiin miettiä näitä kysymyksiä itsekseni. Mitä on rehellisyys? Virheitä tekee jokainen, jopa sellaisia, jotka aiheuttavat toisille vahinkoa. Ne ovat kuitenkin eri asia kuin itsekäs ja tarkoituksellinen toisen vahingoittaminen, omaan pussiin pelaaminen.

Rehellisyydestä puhuminen on vaikeaa. Se kuulostaa helposti hurskastelulta. Kuka muka on rehellinen, osaanko itse olla? Enkö kaunistele asioita itselleni, enkö luo itsestäni ja ihmisistä itselleni sellaista kuvaa, jota tarvitsen? Kun yritän selittää asioita parhain päin, jotta jaksaisin elää maailmassa – onko se epärehellistä?

*

Luin amerikkalaisen Brad Blantonin kirjan Radical Honesty (tosin, rehellisyyden nimissä, en ihan kokonaan), kun mietiskelin näitä asioita. Amerikan ihmemaassa Blantonin radikaalin rehellisyyden ajatuksen ympärille on syntynyt kokonainen koulutuskeskus, jossa mm. järjestetään rehellisyyskursseja. 

Blanton lähtee siitä, että meillä vapautuisi valtava määrä henkistä energiaa ajatteluun, jos sanoisimme toisillemme suoraan, mitä ajattelemme. Nyt – väittää Blanton – suurin stressin lähteemme ja energiansyöjämme on se, että joudumme jatkuvasti kiertelemään, kaartelemaan ja valehtelemaan sekä itsellemme että muille. Emme uskalla olla rehellisiä, koska meidät on opetettu valehtelemaan. Valehtelu “sulkee mielen vankilaan”, väittää Blanton.

Blantonin oppi on hiukan rankka: en ollenkaan usko, että ihmisten olisi hyväksi kertoa toisilleen kaikkea, mitä heidän mielessään liikkuu. Kirjassa on kuitenkin myös paljon viisautta. 

“Kun puhut totta riittävän kauan, sanoistasi tulee universaali laki”, Blanton siteeraa hindulaista ajatusta.

Tavoitan hetkellisesti ajatuksen siitä, mitä Blanton tarkoittaa. Minusta hän kärjistää – ja mietin myös, miten hänen käytäntönsä suhtautuu kaunokirjallisuuteen. Eikö kaunokirjallisuuden päämäärä ole juuri paljastaa pinnanalaisia totuuksia, selvittää ihmisten kätkettyjä motiiveja, näyttää, mitä meidän toimiemme alla oikeasti piilee? Kun Blanton julistaa, että “et ole todella se, joka luulet olevasi”, tuntuu maa liukuvan jalkojen alta. Toki, luon itse itselleni koko ajan tarinaa itsestäni, miksen loisi, kun kerran kaikesta muustakin. Mutta mitä minulle jää, jos ne tarinat riisutaan pois…? Apua, kuka olen?

Silti – ehkä Blantonin tarkoittama “valheitten luoma mielen vankila” on juuri niitä tukkeita, jotka minuakin jumittavat ja ahdistavat selvittämättömien asioitten äärellä. Ahdistavat silloin, jos en ymmärrä, mistä on kyse.

Oma luottamukseni ihmisten julkisesti itsestään luomaan rooliin on viime aikoina entisestään murentunut. Ei, en halua pettyä maailmaan ja paeta vuorille, mutta… hei hei, jokin tarina tähän nyt tarvitaan, ettei tarvitse masentua.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Iloa ja epäsymmetriaa

"Maailmassa kasvaa toiveita
täyttävä puu,
       onhan se totta,
mutta omaa toivettaan
se ei voi toteuttaa,
        ei kävellä pois
niiden luota, jotka kiertävät sitä.
Vain kasvaa, kasvaa." (Mirkka Rekola - Tuulen viime vuosi)

Tänään pidettiin Rikhardinkadun kirjastossa Mirkka Rekola -seuran perustava kokous. Aurinko paistoi salin ikkunoista sisään, sellainen syyspäivä jona maailma antaa ilmoituksia, taivas ei lopu. Päädyin seuran hallitukseen, hyvien ihmisten kanssa, olen siitä iloinen, koska yhä enemmän uskon yhdessä tekemisen voimaan, haluan luoda yhteyksiä. Niistä kasvaa. Toteutuneita toiveita. Lämpöä, joka hoitaa yksinäisyyttä – sitä, josta käsin kirjoitan, mutta johon välistä uuvun.

Mirkka Rekola kuoli viime helmikuussa. Hän on yksi minuun eniten vaikuttaneita runoilijoita - opiskelijana, jolloin elin vuosia runoilla ja runoissa, hän puhui niin vahvasti että se jälki ei lähde. Hänessä minua puhuttelee moni: nyt etenkin rohkeus kulkea omaa tietään kirjoittajana. Runoissaan hän ei lennellyt muotivirtausten mukaan, sanonut kenenkään mieliksi. Hänen epäsymmetrian periaatteensa on ihmeellistä vapautta kuviosta: se ulottuu ulkoisesta maailmasta suoraan sisään runoon, joka noudattaa omaa lakiaan niin, että moninaisuus saa koko ajan olla läsnä. Ei koskaan joko-tai. Vaan molemmat, kaikki. "Ilo ja suru eivät eliminoi toisiaan", kuten Tuomas Anhava kirjoitti Rekolan runoudesta.

*

Kaksiosainen blogipostaus: yhteistyön voimaan liittyy myös Terve taiteilija -sivusto, jota olen ollut mukana rakentelemassa Forum Artisin puolesta. Tätä - vielä tulemisen tilassa & kehittymässä olevaa! - sivustoa oli ihana suunnitella, koska sain voimaa ihmisistä, joitten kanssa sitä tein. Terve taiteilija -sivustolle ovat uudet blogikirjoittajat tervetulleita – ota siis yhteyttä verkkosivun kautta, jos kiinnostaa.

(kuva: Merja Isotalo)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Oi aikoja

Olen lukenut 1970-luvulla julkaistuja runokirjoja. Runot, vilkasliikkeiset, heijastelevat aina nopeimmin aikaa. Tässä teillekin maistiainen, varsin kuvaava sellainen, Kari Aronpurolta:


ILTA

Hämärässä koivujen tuoksu,
veden peili,
surviaisten parvi.

Hiljaista
niin kuin rikkuri
olisi astunut huoneeseen.

(Kiinan ja Rääkkylän runot, 1972)




PS. Ajattelen aikoja, niitten henkeä ja muuttumista. Helsinginkadulla, Stupido-Shopin konkurssipesän levyhyllyjen äärellä lopullisuuden tuntu nostaa palan kurkkuun; maailma pyörähtää näinä aikoina uuteen asentoon, ei yhtäkkiä mutta vääjäämättä. Etsin hyllyistä keltaisia vihjelappuja, seuraan niitä. Kuuntele jos uskallat. Ei heikkohermoisille. Ostan levyjä, soitan niitä kirjoittamisen, tekeillä olevan romaanin avarassa kaikuvassa tilassa, jossa olen yksin ja kaikkea muuta kuin yksin.
     Tämä tarina kasvaa kysymyksistä. Siitä, miten vuosi vuodelta olen vähemmän varma mistään. Haluan kysyä, kysyä yhä enemmän.