sunnuntai 31. elokuuta 2014

Work in progress


Ei tästä ole tulossa runoblogi! Mutta nyt, work in progress, kun työstän uutta sarjaa tulevaa runoiltaa varten, ja eilinen julkaisukokeilu poiki hyvää. Tätä blogin merkitystä olisi kiintoisaa pohtia enemmänkin: jo se mahdollisuus, että joku saattaa lukea, saa minut näkemään tekstin toisin. Vaikutus on aavistuksen samansukuinen kuin vedoksia lukiessa: olen joka kirjan kohdalla ollut hämmästynyt siitä, miten uudella lailla näen tekstin, kun saan vedokset eteeni. Vedosvaiheessa on aina käynyt myös niin, että jotkut osat tekstiä eivät jää eloon. Henkselit yli vaan.







Juokse niillä kengillä kuusikon läpi juokse märän kivikon yli
juokse sydän irtoaa putoaa kiville jätä se lokit tulevat

            Venyttelen pohjetta pihkakuusta vasten
            taas se tulee puun takaa
pää myrskynä, sää muuttuu nykyisin
                   sekunneissa  tätä sattuu kaikille      auer    ume     utu     sumu   
näkyvyys on rajoittunut
         saamme kuvitella toisemme
turbulenttinen häiriö ilmavirtauksissa voi aiheuttaa muutoksia sään kehityksessä

et osannut!
kaikki      mitä       annoit,     ei riittänyt

            mutta mitä lahjoja
               painuvan otsan lämpö
                             vielä pitkään
                rivien väleistä purkautuvat sanat

Synti on vaieta vaistoaan vastaan, noin se sanoo puun takaa.
Nauran, mene pois totuus limasieni siilinraato  

lokit, sydämensyöjät
miltä näyttää vartaaseen palottu sydän

juoksen
kuusimyrskyn läpi  
            virheitteni läpi
            iloni läpi
            rak  kau  te   ni    koko kirkkaan läpi
                                                
 jalaspilviä kokkarepilviä mantelipilviä
repalekumpupilviä, ja viimein sees

et osannut
         kaikki vähä mitä annoit 

 mutta niillä nuhruisilla siivillä
            lokit kirjoittavat taivaalle
                        saat lukea sen kun jaksat pysähtyä

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tiheissä huoneissa


Kävin tiistaina Runokuun (loistava ohjelma! kunpa olisin ehtinyt useampiin tapahtumiin) runokävelyllä  Hietaniemen hautausmaalla ja Lapinlahden sairaalassa. Lapinlahden tyhjillään olevassa sairaalarakennuksessa käyminen oli unohtumatonta. Illan hämärässä vaitonaiset ja umpimieliset huoneet, säröinen peili lavuaarin yllä, seiniltä kielekkeinä lohkeileva maali, kostean hiekan haju. Tiheää hiljaisuutta.

Ikkunat puitteineen olivat kauniit ja niistä aukesi näkymä sairaalan puutarhaan, jossa kasvoi omenapuita ja marjapensaita. Villiviini rehotti ikkunan ulkopuolella ja pehmensi näköalaa ulos. Anja Snellman luki sairaalan käytävällä katkelmia Syysprinssi-romaanista, jossa vieraillaan Lapinlahdessa. 

 Lapinlahden sairaalalla on pitkä historia. Se on Euroopan vanhimpia psykiatrista hoitoa varten alun alkaen rakennettuja laitoksia ja Suomen vanhin mielisairaala. Rakennuksen on suunnitellut Carl Ludvig Engel ja se valmistui vuonna 1841. Katselin taloa ulkoapäin ja mietin, miten arkkitehti oli ottanut huomioon sen, että talossa hoidettaisiin nimenomaan mieleltään järkkyneitä. En tiedä, johtuiko talon vahva tunnelma siitä, että tiesin sen historiasta, vai siitä, että se jo alun alkaen rakennettiin mielisairaalaksi. Ehkä molemmista: talo on yhtaikaa synkkä ja sulkeutunut (tyhjillään olo lisää tätä vaikutelmaa) – ja levollinen. Siellä voisi oikeissa olosuhteissa kuvitella toipuvansa hyvin, meren ja puutarhan kainalossa. Rauhassa.
 
Rauhaa ei “houruinhuoneella” ole aina saanut. Museolehtori Sauli Seppälä kertoi, että alkuaikoina hoitomenetelmät olivat kirjavia: mielisairaus käsitettiin pitkään Jumalan rangaistukseksi ja sairaalaa pidettiin säilytyspaikkana, jossa eriasteisesti sairaita majoitettiin samoissa tiloissa.
(Edelleen hulluus muuten herättää pelkoa ja torjuntaa. Eräs runokävelylle osallistunut nainen ryntäsi ränsistyneestä huoneesta ulos ja huusi kovalla, korkealla äänellä: “Kakka haisee!” Menin huoneeseen, eikä siellä mikään haissut, korkeintaan vuosien kuluessa kertynyt tomu ja hiekka...)

Psyykenlääkkeet kehittyivät vasta 1950-luvulla, sitä ennen mielisairaaloissa oli kokeiltu jos jonkinlaisia hoitokeinoja jääkylmistä ja kuumista kylvyistä sähköhoitoon, viinakuureista lobotomiaan. 

Hyvää Hulluuden historia –ohjelmasarjaa voi näköjään edelleen kuunnella Yle Areenasta. Elävä näkökulma pitkään jaksoon suomalaisen mielisairaanhoidon historiassa on myös Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirja Kellokosken prinsessasta, Anna Lappalaisesta, joka ei vaikuttanut kylläkään Lapinlahden sairaalassa, mutta sai muuten kokea skitsofrenian hoidon vaiheita. Olen lukenut kirjan ja nähnyt myös Prinsessasta tehdyn elokuvan. 

On asioita, jotka jäävät ihmiseen kun ne on kokenut: Kellokosken prinsessan kohtalo on minulle ollut sellainen, ja niin oli myös tiistain runokävely. Aamuyöllä kun havahduin hereille omassa sängyssä, kuuntelin miten sade hakkasi ikkunalautaa ja ajattelin sairaalan pimeitä, autioita huoneita yössä. Mitä ne ovat nähneet, mitä niille tulee vielä tapahtumaan. Toivottavasti sairaalan saneeraamiseen löytyisi varoja.  

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kesä loppuu joka kerta


EMMA-klubin vuosikortilla on vapaa pääsy näyttelyihin, voin käydä katsomassa töitä niin kuin haluan: yhden, kaksi kerrallaan, pistäytyä, pyörälenkillä, tauolla, iltapäivällä. Istuin William Kentridgen videoinstallaatiossa, se oli painajaismainen, jyskyttävä, pakeneva, tänään en pystynyt katsomaan sitä loppuun, kävin moikkaamassa Mimmo Paladinon lintumies-veistosta niin kuin joka kerta, tai ehkä hän on nainen, hän on sumea ja linnut teräviä. Metsä ikkunan takana, kohiseva sali, hän seisoo siinä aina ja linnut repivät ihoa.

Ohitin Risto Suomen kirahvin ja istuin vähäksi aikaa Elina Brotheruksen veteen kahlaavan naisen eteen. Hän kahlasi mustaan veteen ja takaisin, ja sitten valonkirjomaan veteen ja takaisin, oli yö, hän melkein katosi maisemaan, pinnan alle, nousi sitten ja tuli suoraan päin minua, palasi, melkein törmäsi, ja vesi nousi silmiini, olen ollut tuossa. Olen ollut tuossa, ja tässä istuminen oli samaan aikaan vähemmän ja enemmän kuin olisin itse kävellyt uimaan pimeässä, uudestaan ja uudestaan, kenenkään näkemättä, vaikka kesä loppuu joka kerta, sitten kuivasin silmät ja nousin siitä ja fillaroin kotiin ja tuuli oli syksynkylmä.

perjantai 15. elokuuta 2014

Pelkistä, karsi ja rauhoitu, se on määräys kohtalon


Syksy alkoi samassa sumassa kuin koulut: helteet vaihtuivat syysilmaan, sade näppäili ikkunalautoja. Valvoin pari yötä kuunnellen sateen sohinaa ja hermoillen aikatauluja, omia töitä, deadlineja, lukujärjestyksiä, lasten harrastuksia, rumpuja, kanteleita, näytelmäkerhoja, partioita, jalkapalloa, sitten aloin asettua uuteen rytmiin. 

En ole organisointinero, olen taipuvainen elämään hetkessä, taipuvainen uppoutumaan, rakastan aikataulutonta aikaa, mutta arki pakottaa suunnittelemaan, ehkä se on terveellistä. Järjestän päätä tekemällä listoja. Työlistoja – ja jaksamiskeinolistoja: jälkimmäiseltä löytyvät muun muassa "pelkistä, karsi ja rauhoitu" – ynnä Löfbergs Lila -kahvi, vihreä tee ja jooga!

Jooga on ihmeellistä – kuten Wikipedia ilmoittaa, se tarkoittaa Intiassa tuhansien vuosien aikana syntyneitä ihmisen ja kaikkeuden olemusta koskevia pohdiskeluja sekä etenkin niihin liittyviä käytännön harjoituksia”. Olen ihan alussa joogan tiellä, etenen pikkuhiljaa muun keskellä luovien, ehkä oivallan jo pikkuisen siitä, millaista viisautta sen liikkeisiin sisältyy. 

Aurinkotervehdystä tehdessä tunnen miten monet pienet lihakset vartalossa venyvät, jännittyvät ja rentoutuvat,  ja miten mieli kehon kiristysten aukenemisen myötä alkaa hitaasti puhdistaa itseään. Olen aina ollut vahvasti ruumiillinen ihminen. Uskon kokonaisvaltaisuuteen, mielen ja ruumiin kytkeytymiseen toisiinsa sadoilla pikku säikeillä.   Joogatessa minuun tulee rauhaa. Se on läsnäolon rauhaa, maadoittaa tehokkaasti mediapaljoudesta väsyvää. 

Tutkimusretkistä joogan parissa lisää myöhemmin, nyt muutama sana muista jaksamiskeinoista. Uusien asioitten aloittaminen, tekeminen ja omaksuminen virkistää minua. Kuoleman työntämistä loitommas? Nautin eteenpäin menemisen tunteesta. Kesällä opiskelin kesäyliopistossa italiaa, oli muuten oudon tyydyttävää pitkästä aikaa suorittaa tentti! Hiljainen tenttisali, lyijykynät ja ruutupaperit, kuminpurua pöydällä – ihan kuin olisin nuori. Himottaa opiskella lisää. 

Virkistävien asioitten listalla on myös äänikirjojen kuunteleminen & villi lukeminen. Se tarkoittaa lukemista, joka ei “liity mihinkään”: joo, totta kai kirjailijalla ja eläjällä kaikki liittyy kaikkeen, mutta silti haluan vaalia tunnetta, että luen huvikseni, nautinnosta, umpimähkään, mielihalujen viemänä. On kuin ideatkin liikkuisivat vilkkaammin silloin. Omiin, tekeillä oleviin kirjoihin (tulossa 2015) liittyvien pinojen lisäksi olen nyt viimeisimpinä lukenut taas Sirkka Turkan runoja, ne sysäävät aina omaa kieltäni liikkeelle, ja Nabokovin Puhu, muisti -omaelämäkertaa, joka on huima yksityisten muistojen pyörre. Ajankuva Nabokovin ylimysperheen elämästä tsaarin Venäjän iltahämärissä ja sittemmin Euroopassa on persoonallisen kielen läpi säkenöivää.

Ajankuva kiinnosti myös yhdessä syksyn uutuuskirjoista, Virpi Hämeen-Anttilan Yön sydän on jäätä -dekkarissa. Nautin 1920-luvun Helsingin kuvauksesta – karttoineen kaikkineen. Vanhat kartat ovat lumoavia. Enpä ollut muistanut tai tiennyt edes sitä, että Hämeentie, jota pitkin kuljen harva se päivä, kulki tuohon aikaan nimellä Itäinen Viertotie. Mannerheimintie (aikaisemmin Turuntie) puolestaan oli 20-luvulla Läntinen Viertotie.

Toiveita syksyyn: kirjoittamista, lisää virtaa, kiitos. Kaikki muu sujuu, kun kirjoittaminen sujuu. Aikaa joogalle ja kuuntelemiselle. Ja varhaisia, harmaansumuisia syysaamuja. Villahuivi. Kahvin tuoksua. Keskusteluja. Ei kai ne niin mahdottomia toiveita ole. Jos joku jaksaa kommentoida, olisi muuten ihana kuulla teidän lukijoiden selviytymiskeinoista!

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Valoisaa vettä

"Onnistumisessa ja epäonnistumisissa, tavallisuudessa ja epätavallisuudessa sinulla on vapaus olla se mikä olet, ja tämä on jotain poikkeuksellisen arvokasta. Tämän tajuaminen on lähtökohta, eräänlainen eksistentiaalinen ensiapu, askel kohti totuutta. Siitä on hyvä lähteä kehittämään elämän mielekkyyttä, etsimään yhteyttä." 
(Munkki Serafim: Vapaus)

Kun on ollut väsynyt ja yksinäinen olo, olen lukenut maallikkomunkki (ihana nimitys!) Serafimin eli Serafim Seppälän kirjaa Vapaus.

Lukiessa nousevat vähän väliä vedet silmiin, hyvä merkki. Liikkuu, virtaa, puhdistaa. Että joku kirjoittaa näin – vilpittömästi? Poseeraamatta, korostamatta itseään. Vakavasti, ja "keveän sarkastisesti". Hän ei puhu itsestään, ja samalla puhuu, koska muulla tavalla ei voi puhua meistä kaikista.

Elävää vettä. Vapauden lukeminen saa minut tuntemaan, että olen osa suurta virtaa ja samalla ainutlaatuinen. Kirjailijana haluaisin irrota minästä – minua ei kiinnosta puhua itsestäni, kiinnostaa nähdä muita. Mutta en voi nähdä toista, jos en antaudu keskusteluun omana itsenäni.

Vapautta: olla yhtä aikaa läsnä omassa itsessään ja auki muulle maailmalle. Minän vankina en ole vapaa, mutta en silloinkaan, jos kadotan itseni. Olen kokenut molempia, ehkä sellaiset vaiheet on aina käytävä läpi.

Serafim kirjoittaa: "Miten edetä ainutkertaisuutensa tiedostamisesta kohti jotain suurempaa? Yleispätevät ohjeet ovat aina epäilyttäviä, mutta Boris Pasternak onnistui eräässä kirjeessään (1953) antamaan neuvon, jonka voi todella tarjota kenelle tahansa: 'Luottakaa itsessänne niihin puoliin, jotka ovat kaikkein valoisimpia, vahvimpia ja pitkäjänteisimpiä; luottakaa niihin, minne ne teidät vievätkin."

perjantai 1. elokuuta 2014

Universumi ihon alla


Firenzessä, Palazzo Pittin vieressä, on ihmeellinen näyttely, La Specola. Se on täynnä pikkutarkkoja vahamalleja eläinten ja ihmisten anatomiasta. Ihmisen vahafiguurit on valmistettu 1600-ja 1700-luvuilla muun muassa lääketieteen opetuskäyttöä varten ja ne ovat hätkähdyttäviä. Avattu naisen vatsaontelo, sen sisällä kohtu sikiöineen ja istukoineen. Rikki murrettu kallo, jossa voi nähdä silmän roikkuvan silmäkuopassaan, hermosäikeet jotka johtavat silmämunasta aivokuorelle, kallon reunalta esiin pursuavat aivot. Tiedonjanoiset tutkijat ovat purkaneet osiinsa ja rekonstruoineet ihonalaisen universumin: miehen ja naisen sukupuolielimet, suoliston, verenkiertoelimet…

Minulla on  lähes 600-sivuinen, valokuvitettu “Encyclopaedia Anatomica”, La Specolan  luettelo ihmisen anatomiaan liittyvistä  vahamalleista. Katselen sitä, mietin pintaa ja syvyyttä, näkyvää ja näkymätöntä. Mietin ihmisen haurautta, mutta ennen kaikkea mietin loputonta, hurjaa tiedonhalua. Halua porautua, työntyä, avata, eritellä, tutkia, selvittää.

*

Ajattelen aika usein, etten olisi elossa ilman nykylääketiedettä. Kun synnyin, minulla oli munuaisvika, joka olisi hoitamattomana johtanut kuolemaan. Kuumeilun ja kipeilyn ja tulehduksen takia jäin pariviikkoisena vauvana tutkimuksiin Lastenklinikalle. Vuosien varrella siitä tuli tuttu paikka. Alle kouluikäisenä vietin aika paljon aikaa sairaalassa: söin kuusivuotiaaksi asti lääkkeitä, sitten tehtiin leikkaus, jossa vika korjattiin.

Sairaalasta on paljon muistoja: muistan kivuliaita ja pelottavia tutkimuksia, muistan kivoja lämminkätisiä lastenlääkäreitä, kumman sumusilmäisen osastonhoitajan, joka tökki neulaa suoneen verikokeita ottaessaan ja valutti verta lattialle, muistan miten kädet sidottiin sängynlaitoihin sideharsoilla, miten jännittävää osastolla oli öiseen aikaan…

Muistan samassa huoneessa olleet muut lapset, pienen kiharatukkaisen pojan, jolle oli tehty  sydänleikkaus, ikäiseni tytön, jota kukaan ei käynyt koskaan katsomassa, koska vanhemmat asuivat kaukana pohjoisessa, pehmokoirat sängyssä, värityskirjat ja liidut. Muistan, että meillä oli kivaa yhdessä. Muistan turvallisuuden: aina, kun soitin sängyn vieressä olevaa kelloa, joku tuli kysymään, mikä täällä on hätänä.

*

Ikinä en ihmetellyt enkä kysynyt, miksi minulla on tällainen sairaus ja naapurin Tuulilla ei. Lapsena ottaa asiat annettuina. 

Ja kun leikkauksen jälkeen käytiin kontrolleissa, ja lääkäri ilmoitti, että nyt olen terve, vika on poissa ja sitä ei tarvitse miettiä enää ikinä – sekin oli itsestäänselvää kuusivuotiaana. Heippa sit vaan!

Vasta aikuisena ajattelin joskus hämmästyneenä ja kiitollisena: sain koko elämän lahjaksi yhteiskunnalta, jossa lapsen oli mahdollista päästä hoitoon ja saada apua. Sain sen niiltä taitavilta lääkäreiltä, jotka minua tutkivat ja operoivat. Niin, ja kaikilta heitä edeltäviltä, jotka hillittömällä uteliaisuudella tutkivat ihmisruumiin mysteerejä. 
Kuten vaikka La Specolaan vahamalleja työstäneiltä taitureilta! Encyclopaedia Anatomicani kertoo muun muassa Gaetano Giulio Zumbosta, joka 1600-luvun lopulla Firenzessä väsäili vahahahmokokoelmaansa “Vanità della Gloria Umana”.  Hän ryhtyi yhteistyöhön ranskalaisen kirurgin Guillaume Desnoues'n kanssa ja pääsi siksi näkemään tarkasti, mitä ihmisen sisuksista löytyy. Aikalaisille monet hänen töistään – ruttoon kuolleet ihmiset, synnytykseen menehtynyt nainen – olivat liian järkyttäviä, mutta onneksi säilyneitä töitä on esillä La Specolassa. Hurjia ne ovat vieläkin. Tämäkö kaikki tässä ihon alla liikkuu?