perjantai 25. heinäkuuta 2014

Tanssi, kirjoita, tanssi

(Olen tänään kirjoittanut lukua, jossa muun muassa ajellaan tuhkauurnan kanssa pitkin Suomea, joten blogiin syntyi vähän palamistuotteita aiheesta…)

Isäni on syntynyt 1946. Hän muistaa isovanhempiensa hänelle kertomia asioita, isovanhemmat olivat syntyneet 1880-luvulla. Nyt isä voi puhua noista ja muista 2000-luvulla syntyneille lapsenlapsille. Yhden ihmisen jaettu muisti ja sen mukana vaikutus ulottuu yllättävän syvälle ajassa. 

Olen itse koko ajan yhä kiinnostuneempi historiasta. Ottaa päähän, että lukion historianopettaja oli sitä lajia, joka laittoi vanhat kalvot piirtoheittimelle ja käski kopioimaan tekstin vihkoon: historia pitäisi saada eläväksi nuorille.

Nyt välillä tuntuu, ettei mikään muu anna samalla lailla lohtua kuin se, että manalle menneitä ihmisiä voi ajatella, ja mittasuhteet muuttuvat, kun kauan sitten tapahtunut kihisee mielessä. Kun siitä saa kuulla ja lukea, unohtaa vähäksi aikaa oman ahtaan minänsä. Nykyhetken. 

Olen sillä lailla onnekas, että omat isovanhemmat elivät vanhoiksi ja ehtivät tallentaa muistojaan – he myös viettivät paljon aikaa meidän lastenlasten kanssa ja päästivät tutustumaan omaan persoonaansa, vaiheisiinsa, mielipiteisiinsä. Ajattelen heitä usein ja joskus on kuin välissä olisi vain ohut verho: voin kuulla tutut äänet, äänenpainot. 

*

Kun vaari (s. 1915) tunsi voimiensa heikkenevän, hän halusi kertoa minulle kaiken, mitä muisti, ja halusi, että kirjoitan kaiken ylös. Hän perusteli sitä sillä, että olen kirjailija, ja hän oli elänyt kiinnostavia aikoja. Istuin silloin kesäpäivien pitkiä tunteja kirjoittamassa vihkoon vaarin lapsuus- ja nuoruusmuistoja – ne ja nuoren aikuisuuden ajat hän muisti väkevimmin ja halusi puhua niistä eniten. 

Lapsuusmuistot maalta, Kiikasta olivat kirkkaita. Opiskeluajoista Turussa hän muisti paljon. Sodasta hän ei silloin niinkään kertonut – ehkä sotakokemuksista Konevitsan saarella oli puhuttu muutenkin tarpeeksi.


Muistoja on myös äänitetty. Mutta vihkot ovat aarteitani, niistä muistan, miten tunteita kuohuttavaa muistaminen vaarille oli. 

Joistain asioista, kuten isänsä taposta ja kaksivuotiaana isättömäksi jäämisestä, hän halusi kertoa, vaikka se oli vaikeaa. Hän katseli kuin sisään päin muistellessaan ja lauseet kehivät liikkeelle uusia. Ihan pienet yksityiskohdat olivat tärkeitä: miten vaari lähetettiin pikkupoikana hakemaan naapuritalosta maitoa, tai miten pojat luistelivat puulattialla lattiaharjat jaloissa. Tai millainen ompelurasia vaarin äidillä oli – hän elätti poikaansa ompelijana ja koulukortteeria pitämällä leskeksi jäätyään. 

Tätä kirjoittaessa olen saaressa ja vihkot kaupungissa – en voi tarkistaa yksityiskohtia ja mielikuvitus alkaa kehiä rönsyjä. Ajattelen – muistan! – että isoisoäidillä oli hieno, kaiverrettu sormustin, kun hän nuorena ompeli junassa. Sormustin kiinnitti vastapäisellä penkillä istuvan tummatukkaisen miehen huomion, nuoret alkoivat jutella ja vaihtoivat osoitteita. Mies oli loistavalla tuulella, koska hän oli matkalla risteilylle Titanicilla. Ja tämä tarina on tosi!

*

Olin tänään Inkoon kirkossa katselemassa keskiaikaisia seinä- ja kattomaalauksia ja varsinkin kirkon pohjoisseinän friisiä, kuolemantanssia. Se on Suomen ainoa säilynyt keskiaikainen kuolemantanssimaalaus: kuva, jossa yhteiskuntaluokat menettävät merkityksensä. Vaikka mikä piispa tai oppinut olisit, niin viikatemiehen matkaan joudut keikkumaan. 

Kuolemaan matkaajat näyttävät kalkkimaalauksessa tyyniltä, joskin alakuloisilta. Kuolema sen sijaan vaikuttaa olevan energinen, jopa innostunut hommastaan: ei yhtään sellainen alistunut velvollisuutensa suorittaja kuin vaikka Hugo Simbergin maalausten kuolema. 

(Täältä, yhdestä suosikkiblogistani muuten selviää myös, miten ja miksi tanssi liittyy kuolemaan danse macabre -maalauksissa! "Kuoleman ollessa ihmisten elämässä jatkuvasti ja näkyvästi läsnä ja huipentuessa usein kulkutautien, nälänhätien ja sotien kautta massamittasuhteisiin, korostui ymmärrettävästi myös halu tarttua nopeasti katoaviin elämänpäiviin, ja tähän vastasi niin konkreettisesti kuin symbolisesti tanssi, vimmattu tanssi.")

*

Kuoleman ajatteleminen saa elämään vahvemmin, se vaatii sitä, pakottaa siihen. Niinkö? Luin Philip Rothin Jokamiehen (joka kieltämättä oli paljossa samanlainen kuin The Dying Animal, mutta vailla samaa intensiteettiä). 

Kirjan vanheneva, nyt jo libidonsa ja elämänintonsa kadottanut mies – mainostoimittaja ja kuvataiteilija – miettii elämäänsä aika lannistuneena, väsyneenä. Hän katuu monia asioita, ennen muuta toisen avioliittonsa pilaamista. Hänen poikansa vihaavat häntä, ja hän itse kadehtii veljensä tasapainoa. Onneksi hellämielinen Nancy-tytär jaksaa lohduttaa isää. Kirja alkaa hautausmaalta, jossa tämän jokamiehen arkulle heitetään ei niinkään keveät mullat.

Valintojen paino on järkyttävää, ja se, että yksi valinta sulkee aina pois lukuisia muita. Tunnetaan psyykkinen häiriö, jossa ihminen menettää toimintakykynsä, koska ei pysty valitsemaan monista vaihtoehdoista. Mihin ammattiin opiskella, missä asua ja kenen kanssa, mennäkö naimisiin, hankkiako lapsia..? Miten voi luopua siitä, mikä jää valitsematta? Siinä sitten pystyy vain olemaan ja odottamaan. 

En tiedä miettikö vaari vaihtoehtoisia elämiä, sitä mikä olisi voinut olla. Ehkei, koska ajatteli, että elämä oli ollut pitkä ja täysi? Tai sitten hän ei vain puhunut lapsenlapselleen tuollaisia. Itse tiedän, että ainut, mikä minut pelastaa ahdistukselta, on kirjoittaminen. Kirjoittamalla voi tutkia muita elämiä, vähän samalla elää niitä. Se on suurin syy, miksi proosa vetää nyt puoleensa. Runossa tanssimisen (joo, se on tanssia! mutta tanssi ei ole kevyttä!) lisäksi tarvitsen tämän tarinan, se on nyt pakko kertoa.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Seilasin Ithakan ohi


Matkustin saareen, näin manner-Kreikan vuorten häämöttävän sumussa ja seilasin veneellä Ithakan ohi. 

En ole juuri reissannut Välimeren seudulla, en uskonut miten epätodellista pohjoiselle pakkastalvien kasvatille on sukeltaa kirkkaasta merivedestä simpukoita ja merisiilin kuoria. Ja se Ithaka. Ehkä seuraavalla matkalla pääsen käymään siellä?

Penelopen kaksikymmentä odotuksen vuotta saarella kiinnostavat minua enemmän kuin Odysseuksen seikkailut. Mitä tapahtui? Millaista oli, kävelikö Penelope rantaan raa’assa auringonpaahteessa, joka tuntui kärventävän ihon viidessä minuutissa, auringossa joka tunki ihosoluihin rajuna, pilvettömältä taivaalta. Palmujen lehvät liikahtelivat ilmavirrassa, kuumuudesta käpristyneet heinikot soivat sirkkojen siritystä, ääni painui tietoisuuden rajamaille ja sen tajusi vasta, kun pysähtyi kuuntelemaan. Nukkuiko hän ikkuna auki sakeaan pehmeään yöhön, kuuli aaltojen rytmin rantakallioissa. Mitä unia hän näki?

*

Kun vene seilasi aallokossa merenselän yli kohti Skorpiosta, istuin hytin katolla, pidin mastosta kiinni ja ajattelin kahtakymmentä vuotta saaressa. Mieletön aika. Ajattelin, missä olin kaksikymmentä vuotta sitten: kirjoitin runoja ja valvoin öitä, elin kahdellakymmenellä markalla päivässä, olin niin vapaa kuin nuorena voi olla. Opiskelin yliopistolla ja Kriittisessä, kävin iltatöissä genetiikan laitoksella purkamassa lääkärin sanelunauhalta potilaskertomuksia, kirjoitin niitä puhtaaksi, maligni tuumori, normaalit miehen kromosomit, asuin yksin Krunikassa viileässä kivitaloyksiössä jonka ikkunoista veti talvisin pakkasilmaa sisään, raahasin kirjoja kirjastoista ja antikvariaateista. Kirjoitin ja kirjoitin, istuin luennoilla ja lukusaleissa, seisoin öisin avoimen ikkunan ääressä, matkustin kesät pitkin Eurooppaa ja tein vapaaehtoistöitä työleireillä.

Osasinko ennustaa, näinkö kahdenkymmenen vuoden päähän, kirjat ja lapset? Aavistinko missä rämmin ja lennän, kuka tulee ja kuka jää. Ja miltä näyttää kahdenkymmenen vuoden päästä? Jos vielä elän. 

*

Kun lapset pulikoivat Joonianmeressä, luin kallion varjossa Irwin D. Yalomin kirjaa Staring at the Sun. Yalom on psykoanalyytikko, joka kirjoittaa kuolemasta. Kuoleman ajatteleminen, Yalom sanoo, on kuin aurinkoon katsomista: sitä voi tehdä vain sekunnin kerrallaan. Tykkään psykoanalyyttisten tapauskertomusten lukemisesta ja Yalomin kirja on täynnä esimerkkejä potilaista. Mutta lukukokemus oli erikoisen vahva sen takia, että olin juuri ennen Yalomia lukenut Philip Rothin Dying Animalin. 

Kirjoissa on kaksi elämänasenteeltaan erilaista miestä. On Yalom, perheenisä, analyytikko ja aviomies, joka puhuu myös omasta kuolemanpelostaan, ja Rothin sitoutumista karttava päähenkilö, vanheneva professori ja televisioesiintymisten julkkikseksi tekemä David Kepesh.

Voiko enää vastakkaisempia valintoja olla kuin näillä kahdella? Kumpikin mies kasvoi sivuilla eläväksi, tajusin kumpaakin, kumpikin liikutti, koska he käänsivät sisuksensa nurin. Vielä perusteellisemmin purkautui Roth/Kepesh, joka sai puhua fiktion puvussa – Yalomia hillitsi se, että hän joutui kirjoittamaan itsestään ammattiroolissa. Mutta kumpikin teki kysymyksiä; nyt mietin Yalomin esimerkkiä Nietzschen Zarathustrasta. Jos joutuisin elämään elämääni yhä uudestaan alusta loppuun, ikuisesti, tismalleen samanlaisena, minkään muuttumatta, jokaisen hetken, ilon ja surun ja tapahtuman, pienintä hämähäkkiä myöten, olisiko se tuskallinen ajatus? 

Tämän esimerkin Yalom kuulemma usein heittää potilailleen, jotta saisi heidät pohtimaan sitä, elävätkö he niin kuin tahtovat. (Kuka voi elää "kuten tahtoo"? Elikö itsekäs, itsellinen Kepesh kuten tahtoi?) 


Vene ohitti Ithakan. Seuraavaksi haluan kirjan, jossa kerrotaan, millaisia Penelopen kaksikymmentä vuotta saarella olivat. Onkohan kukaan kirjoittanut siitä?

PS. Sain sähköpostin ystävältä: olin unohtanut tämän Atwoodin, vaikka olen joskus katsellut sitä (ja nyt luen). Kiitos! 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Sanoja tienviittoina


Merete Mazzarella sanoo Elämä sanoiksi -kirjassa, että omaelämäkerroissa nousee usein keskeisimmäksi lapsuus. Sitä saatetaan kuvata aistillisesti ja elävästi; aikuisena korostuvat helpommin suoritukset ja saavutukset. 

Lapsena muotoutuu identiteetin perusta. Minusta toinen ihan ratkaiseva vaihe on aika parinkympin molemmin puolin, se aika jolloin muuttaa lapsuudenkodista omilleen asumaan, usein yksin. Silloin kohdatuista  ihmisistä voi tulla suunnannäyttäjiä, guruja. Se on hasardia ja hurjaa aikaa, painavaa ja terävää.

Tapasin lauantaina opiskelukavereita Jyväskylän vuosilta, ajalta, jolloin olin alle kaksikymppinen. Joitain heistä ole nähnyt yli viiteentoista vuoteen. On tullut lapsia, liittoja, eroja, töitä, elämät ovat menneet eri suuntiin, mutta kun tavattiin, oli ihmeen helppo olla yhdessä. Ehkä kymmenen vuotta sitten ei olisi vielä ollut? Muisti myllääntyi, unohtunutta pöllytettiin esiin, naurettiin vedet silmissä. Kaikkia noitten vuosien jättämiä jälkiä en muistele mielelläni, mutten pääse niistä irtikään.

Kotiin palatessa hain kirjoja työhuoneelta, vastapäinen thai-hieronta availi taas oviaan, ja kun kävelin ohi, humalainen poika sanoi Pääkonttorin terassilla: kaunis nainen. Ajattelin viikonlopun keskusteluja, mietin miten kummallista on, etten kaipaa oikein mitään. Se on kirjoittamisen syytä. Olen menossa jotain kohti, tarinan loppua, ja kaikki missä käyn, junat bussit huoltoasemat teltat, värjäytyy sen mukaan. Matkaan tarttuu porukkaa, katselen vähän aikaa, kääntelen, tutkin. Kaksimetrinen Kotiteollisuus-huppariin sonnustautunut korsto joka puristelee pulleaa naistaan. Kontio-saappaissa pitkin kuivaa mäntymetsää harppova poika, jonka tukka sojottaa hopeanvärisenä. Kuusivuotias tyttö, joka laulaa “rakastellaan missä vaan”. Annan koko ajan muotoa jollekin. Kuin penkoisin ydintä esille roinan alta.

Mazzarella kertoo kirjassaan myös kurssista, jolla on pyydetty kuvaamaan oma elämä kuudella sanalla. Joitain esimerkkejä: “Halusin maalata, sain pestä muiden pensseleitä.” Torpasta yliopistoon. Matka luokasta toiseen, menolippu.” Tai hieno: “Arkaillen, mutta uteliaana minä sen tein.”

Mitkä olisivat minun kuusi sanaani? Tässä kohtaa kuudesta sanasta voisi tulla tienviitta seuraavaan risteykseen. Siellä pitää etsiä taas uudet. Omaelämäkerrankin voi kirjoittaa monen ikäisenä, mutta vuodet valottuvat eri lailla riippuen siitä, mikä etäisyys niihin on.

(PS. Kuvassa Sorvalampi, ihanin uintipaikka. Haluan uida kesällä luonnonvesissä niin paljon kuin ehdin.)

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Ydinteemoja


Erotiikkahyllystä luen monesti mieluummin kauno- kuin tietokirjoja, tosin tietokirjojen puolella Shere Hite –raportit tai  Nancy Fridayn tai Gina Ogdenin kirjat ovat hauskoja, koska niissä naiset ja miehet avautuvat seksikokemuksistaan ja -fantasioistaan. Mutta nyt katselin kirjastossa, olisiko jotain uutta kivaa, ja huomasin Osmo Kontulan kirjan Mielen seksuaalisuus – matka kiihottumisen alkulähteille. Lainasin kirjan a) koska diggaan Kontulaa, jolla on sitä paitsi ihana parta ja b) koska aihe, seksuaalisuuden lapsuuteen asti ulottuvat juuret, kiinnosti erityisesti.

Tästä tuli miellyttävä lukukokemus, joskin (tai koska) kirjan kanssa voi myös väitellä.

Luin kesäkuun puolella Mihaly Csikszentmihalyin kirjan Flow – elämän virta, jossa hän tutkii, millainen tekeminen aiheuttaa “optimaalisia kokemuksia”, flow-tiloja. Csikszentmihalyi puhuu enimmäkseen muista aiheista, mutta ottaa esiin myös fyysisen mielihyvän. Seksi on fyysinen, biologinen tarve, mutta voi tuottaa myös flow-kokemuksia. (Csikszentmihalyi muuten mainitsee kiinnostavasti eroottisista “harjoituksista” tyyliin Kama Sutra: “Erotiikka merkitsee seksille samaa kuin urheilu fyysiselle toiminnalle.”)

Kontulan kirjassa taas seksistä tulee henkiseen kasvuun liittyvä pohjavirta. Jokaisella ihmisellä on hänen mukaansa seksuaalinen ydinteema, se alkaa kehittyä jo lapsuudessa. Oman seksuaalisen ydinteeman miettiminen ja tajuaminen voi olla vapauttavaa kaikin puolin.

Kontula kirjoittaa:

“Pidämme ehkä tietyt hyvin henkilökohtaiset seksuaalisesti sytyttävät asiat visusti piilossa muilta ihmisiltä ja mahdollisesti myös itseltämme. Kannattaisi ehdottomasti ottaa riski ja lähteä tutkimaan niitä tarkemmin. (---) Kaikkein tärkeimpiä seksuaalisia oivalluksia on se, että kiihottumisen vahvimmat muodot saavat alkunsa jännitteestä pitkävaikutteisten ongelmien ja niitten onnistuneiden ratkaisujen välillä." Hän jatkaa: 

"Seksuaalinen ydinteema auttaa valitsemaan kumppaneita, jotka arvostavat vahvuuksiamme ja kompensoivat heikkouksiamme. Nämä valinnat ovat ‘ihastumisen kemian' keskeisiä tekijöitä.”

Yksi Kontulan kirjan ei varmaan niinkään uusia, mutta ihan hyvin kuvattuja oivalluksia on myös se, että vastakohtaisuus ruokkii intohimoa. Intensiivisessä parisuhteessa intohimo säilyy, koska vastakohdat vetävät toisiaan riittävän paljon puoleensa.

Ihan mainiota teemaa kylmiin kesäpäiviin. Kummastelen, etten ollut huomannut kirjaa aiemmin. Se sai näköjään jonkin "Rakkauden lähettiläs" -palkinnonkin vuonna 2012. -- Täältä löytyi myös Kontulan radiohaastattelu kirjaan liittyen.