sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Kahvia mummun kupista

Sunnuntai. Heräsin, sade hakkasi ikkunalautoja ja kattoa. Sytyttelin kynttilöitä, paistoin yökyläläisille pannukakkua. Tuli mieleen miten paksua, tiivistä pannaria mummu aina teki. Omani on samanlaista kuin äidin, ohuempaa, uunissa kupruilevaa. Mummu käytti rasvaisinta maitoa ja paljon voita. Teki pannukakun pienelle uunipellille, jolle kaatoi paksusti taikinaa.


Seuraavaksi teki mieli keittää vahvaa kahvia ja juoda se mummun vanhasta kupista. Astiat ovat täynnä muistoja. Muistan 80-luvulta tällaisia sateisia kesäkuita, joita vietin saaressa mummun, vaarin ja serkkujen kanssa. Kymmenkahvit aamupäivällä juotiin vahakankaalla peitetyn pöydän ääressä näistä kupeista. Meille lapsille oli hopeateetä. Kuuman juoman kanssa oli vahakankaan päällä kourallinen pähkinöitä ja rusinoita, tai mummun tekemiä kookoskeksejä, tai omenasoseella voideltu leipäpala.

Mummun serkkuleireillä päivärytmi oli säännöllinen: aamupuuro, kymmenkahvi, lounas, kolmen-kahvi, iltaruoka, iltaviili. Nyt aikuisena olen ihmetellyt, että mummu jaksoi joka kesä ottaa lauman lapsenlapsia saareen viikoiksi. Keittiöhommiin kului mökkioloissa paljon aikaa. Tiskattiin astioita alumiinivadeissa, käytiin rantatiskillä, jynssättiin perunoita kalliolla. Syötiin kalaa, jota vaari veti verkoilla merestä. Mummu oli säästäväinen ja käytti kaiken hyväksi. En ole itse koskaan saanut särjestä aikaan mitään hyvää, mutta mummun suolasärki etikkaiseen suolaliemeen säilöttynä oli herkkua. Viiliä oli aina tekeytymässä viileässä eteisessä. Kellarista haettiin hilloja, joista mummu kuori tarpeen tullen homeen päältä. Jos jotain jäi, se ei haitannut. "Home parantaa lauluääntä."

Kun tiskasin vadissa, mummu sanoi, että olen näppärä ja nopsa käsistäni. "Äitiis tullut", hän kehaisi miniäänsä. Tämmöisiä mummun lauseita on tallentuneena muistiini paljon. Mummulla oli aura: kun hän sanoi, sillä oli painoa. Osasi hän arvostellakin, terävästi. Olla melkein pelottava välillä.   

Nyt sitä kahvia. Ja lisää muistoja. Näin pieniä kahvikuppeja ei enää juuri näe – paitsi kirpputoreilla, jotka pursuavat niitä. Olen aina mielessäni ylpeillyt sillä että “minun sukuni naiset” ovat kovia kahvinjuojia. Luin suvun vanhoja kirjeitä; isomummo kirjoitti, ettei saanut unta, koska oli juonut kuusi kuppia kahvia vieraisilla. No, kuusi tällaista pikkukuppia on kolmisen isompaa mukillista. Aika paljon sekin. Voin siis pysyä käsityksessäni ja jatkaa luottamista: sukuni naiset ovat aina juoneet paljon kahvia – ja eläneet vanhoiksi.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Kulttuurin viljelyä


Ilahduin, kun tuore kulttuuriministeri Pia Viitanen otti yhteyttä Forum Artisiin ja ehdotti kulttuurin pyöreän pöydän keskustelutilaisuutta. Eri alojen taiteilijat kutsuttaisiin yhteen puhumaan siitä, mikä on ajankohtaista, mitä toiveita ja ideoita kulttuurin tilan kohentamiseksi olisi.

Tilaisuus oli tänään Säätytalolla. Mukana oli muutamia kymmeniä eri taiteen alojen ja taiteilijajärjestöjen ihmisiä – suht hyvin kaikki taiteenalat edustettuina – sekä itse kulttuuriministeri Pia Viitanen, valtiosihteeri Kari Anttila, OKM:n ylijohtaja Riitta Kaivosoja, Taiken johtaja Minna Sirnö sekä virkamiehiä opetus- ja kulttuuriministeriöstä ja Taikesta. 

Säätytalo on juhlava, onneksi tunnelma oli vapautunut ja asiaa tosiaan riitti. Jakauduttiin viiden-kuuden hengen työryhmiin, joissa eri alojen ihmiset miettivät yhdessä ja oman alansa kannalta sitä, miten kulttuurin elossa pysymisestä huolehditaan, kun taloustilanne heikkenee. Miten taiteilijat tulevat toimeen, miten työmahdollisuudet turvataan, miten niitä voisi parantaa? Miten taide ja kulttuuri tehdään helpommin saavutettavaksi? Ja miten ihmiset saadaan kulttuurinnälkäisiksi?

Ryhmien keskustelut esiteltiin koko joukolle. Huomioita kertyi vanhalle kunnon fläppitaululle kymmenittäin. Vahvana jäi mieleen Maarit Pyökärin puheenvuoro siitä, miten taiteen vaikuttavuutta ei arvioida ostaja- tai katsojamäärillä. Mistä uusia mittareita? Miten taiteen itseisarvosta voi puhua?  

Kehitysideat ja muutos- tai säilyttämistoiveet jäävät ministeriölle talteen. Toivottavasti ne vaikuttavat, kun päätöksiä tehdään. Kirjallisuuden osalta puhuttiin ainakin apurahoituksen elintärkeästä merkityksestä kotimaiselle kirjallisuudelle – puhuin tästä omassa ryhmässä, koska apuraha-asia on akuutti. Otettiin esiin myös kirjan arvonlisävero (pois se!) ja lähikirjastojen merkitys: lähikirjastoja ei saa lopettaa, niissä kasvatetaan uutta lukijapolvea ja ne kokoavat seiniensä suojaan muutakin kulttuuria.

Eri taiteen aloilla on omat kysymyksensä, ja vapaan kentän pulmat ovat toisenlaiset kuin taidelaitoksissa, kuten isoissa teattereissa, töissä olevien. Monet, ainakin Saana Lavaste ja Anne Tamminen, nostivat silti esiin taiteen "väliportaan", tuottajaportaan merkitystä. Miten sitä voisi tukea. Taiteilija itse on harvoin paras ihminen markkinoimaan omia töitään. 

Kaiken kaikkiaan Säätytalon tapaamisesta jäi hyvä tunne siitä, että taiteen kentän ideoita ja ehdotuksia kuunnellaan ministeriössä ja että uusi kulttuuriministeri avaa ensi töikseen elävän keskusteluyhteyden suoraan taiteen tekijöihin. Valoa taiteilijalle, joka pimeydessä vaeltaa...

PS. Luin Siri Kolun Fb-kommentin tilaisuudesta ja mietin vielä Maarit Pyökärin puheenvuoroa: taiteen digitalisoinnissa piilee vaaransa. On olennaista kohdata ihminen, törmätä taiteeseen LIVENÄ, ei siirtää kaikkea verkkoon. Koko Säätytalon tilaisuus oli osoitus siitä, miten paljon energiaa syntyy kahdessa tunnissa, kun joukko ihmisiä tuodaan samaan huoneeseen puhumaan sen sijaan, että porukka istuu jokainen yksinään ruudun valossa. 

maanantai 23. kesäkuuta 2014

"Isoäiti oli hyvin kiinnostunut."


Juhannuksen alla mentiin saareen vene täynnä kasseja ja reppuja ja pusseja ja aikuisia ja lapsia, oli hyinen kesäkuupäivä, veneen laidan yli roiskui merivettä. Nosteltiin laiturille ruokakasseja ja reppuja ja lapsia ja yksi lapsi heilahti laiturin reunan yli mereen. Hän vaan kokeili jalalla lepuuttajaa. Tai että kannattaako laiturin reuna painoa.

– Ei mitään hätää, huusin  ja ojensin kättä, poika pärski  tikkaita päin, pelastusliivit pysyivät päällä, hänet autettiin ylös, juoksutin hänet saunaan ja tein tulen, vaihtovaatteita ei ollut mukana koska oltiin vain käymässä, väänsin verkkareista ja hupparista pari litraa kylmää suolavettä varvikkoon, keitin teetä ja käärin vaarin villapuserosta hihoja, pusero oli pojan päällä mekko, hän nauroi ja  oli innoissaan, koska on samaa pikku vastoinkäymisistä sähköistyvää lajia kuin minä. Koko päivän hän oli tavallista paremmalla tuulella. 

Oli väsyttänyt rehata kaikkien kamppeitten kanssa saareen, ja kylmyys oli käynyt luihin venematkalla, mutta välikohtaus piristi. Olen ehkä parhaimmillani tällaisissa tilanteissa: kun tapahtuu jotain outoa, äkkiä, ei mitään isoa pahaa mutta pientä harmia. Kun tarvitaan hätäapua? Kun pitää toimia tosi äkkiä. Tämä oli pikku juttu, mutta sai miettimään miten eri tavalla ihmiset reagoivat äkkitilanteissa. Jotkut hätääntyvät. Jotkut suuttuvat. Jotkut muuttuvat päältäpäin katsoen jäätävän rauhallisiksi.



Illalla muistin Tove Janssonin Kesäkirjan isoäidin, joka piristyy kun pitkään jatkunut tyven tai tasainen lounaistuuli muuttuu myrskyksi. Hän on “hyvin kiinnostunut” aina, kun jotain omituista tapahtuu.

Kun Sophian isä tappelee veneessä jättimäisen, kasteluvettä sisältävän muovimakkaran kanssa, isoäiti seuraa tilannetta kiinnostuneena kalliolla. Ja kun Sophialla on jotain vinossa – veitsi ja kynä ovat pöydällä ristissä ja Sophia pelkää että se tarkoittaa isän kuolemaa, tai myrsky huuhtoo rantaan rakennetun venetsialaisen palatsin mennessään, tai kummitusmetsään kannetut eläinten pääkallot alkavat pelottaa liikaa – isoäiti tietää aina, miten toimia oikein. Hän kohoaa väsymyksestä ja tekee aina sen, mitä on tehtävä, että lapsen mieli rauhoittuu.

Kesäkirjan isoäiti on yksi viisaimmista kirjojen henkilöistä joita tiedän. (Oikeassa elämässä tiedän monia yhtä viisaita, mutta kaikista ei synny tarinaa.) Hän on vanha ja elänyt, vapaa kaikenlaisesta itsekorostuksesta, kaunistelusta. Hänellä on aina aikaa lapselle, koska hän on vanha, ja elänyt. Sophian isä tekee koko ajan töitä: pöydän ääressä, rantakalliolla, talon seinustalla. Mutta isoäidillä on aikaa. Välillä hän saattaa nukahtaa kuivalle hiekkamaalle katajien väliin ja Sophia rukoilee: “luoja-isä-lapsien, laita että jotain tapahtuu, minä ikävystyn kuoliaaksi.” Mutta sekin on isoäidin viisautta.

Kerran Sophia kiipeää korkealle reimariin. "Sophia oli ehtinyt melkein huippuun asti, kun isoäiti huomasi hänet. Isoäiti ymmärsi heti, että huutaa hän ei saanut. Täytyisi odottaa, kunnes lapsi tulisi takaisin alas. Eikä tässä hätää ollut, pienissä lapsissa on aika lailla apinaa, ne tarttuvat kiinni eivätkä putoa, kunhan niitä ei säikäytä." 

Isoäiti ei koskaan mene liian pitkälle eikä puutu asioitten luonnolliseen kulkuun jos ei ole pakko. Hän opettaa lasta olemalla se, mikä on. Näin Sophia ja isoäiti käyvät tarkastamassa naapurisaarelle kohonnutta huvilaa:

“Luodolla ei ollut venerantaa, vain korkea soravalli. Keskelle soravallia johtaja oli pistänyt ison taulun, jossa oli mustilla kirjaimilla: Yksityisalue. Maihinnousu kielletty.

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste.

Niin tietysti, Sophia sanoi. Hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.”

(Tove Jansson: Kesäkirja, WSOY 1972,  suom. Kristiina Kivivuori)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

“Oi onnenmaa, kerro mistä mä löydän sen…”


Vähän aivokemiasta. Viikonloppuna tuli puhetta onnellisuudesta. Tuttavani mainitsi käsitteen “reward seeking behaviour”, palkkiohakuinen toiminta. Jotkut ihmiset ovat tavoitehakuisempia kuin toiset, mutta kaikkien aivot ovat rakentuneet niin, että tavoitteen saavuttaminen vapauttaa aivoissa dopamiinia, mielihyvähormonia.

Nykyään länsimaisen ihmisen ongelma on, että työt ovat usein  suuria ja abstrakteja, tavoitteet kaukana. Ihmisaivot kun ovat kehittyneet saamaan dopamiinikiksejä sen tyyppisistä nopeista tavoitteista kuin että nälkäinen lähtee savannille ja keihästää antiloopin ruuakseen. Tavoite ja tyydytys on ollut päivittäinen tehtävä.

Mietin kuunnellessa, että kirjan kirjoittaminen on juuri tällainen liskoaivoille abstrakti, aikaavievä homma. Työ kestää kauan, palaute on niukkaa. Dopamiinisatsit – suoritus ja tyydytys – pitää siis hakea jostain pienemmistä etapeista päivittäin, viikottain.  

Jokaisen aivot ovat omanlaisensa. Palkkiohakuisuudessa on isoja eroja ihmisten välillä – onnellisuuteenkin tarvitaan erilaisia asioita. Se mikä tyydyttää yhtä, ei riitä toiselle. Mitä onni on, sitä on silti pohdittu aina, Platonista Schopenhaueriin, Tolstoista Woolfiin… tai sellaisiin viime aikojen aivotutkijoihin kuin Martin Seligman tai Daniel Kahneman. Kaikki haluavat onnea. “Mitä toivot lapsillesi? – En muuta kuin että he olisivat onnellisia!”

Luin amerikkalaista bestselleriä, Gretchen Rubinin kirjaa The Happiness Project. Kirja on ollut Amerikassa menestys, mutta minua alkoi kummasti kuristaa sitä lukiessa. Voiko onnellisuus olla projekti? Olen aina ajatellut, että se voi syntyä vain jonkin muun asian palamistuotteena. Jos itse laatisin onnellisuudesta tavoitteen – varsinkin sellaisella ohjelmallisella, listoja laativalla, perfektionistisella tavalla kuin millä Rubin siitä kirjoittaa – se pakenisi minulta lopullisesti.

Tai sitten olen vain liian suomalais-sarkastinen lukija tämäntyyppiselle kirjalle. Silti Rubinin kahdentoista numeron onnellisuuslistassa on muutama kiintoisa kohta. Yksi, jota nyt mietin, on numero kolme: “Act the way you want to feel.” Aivoja voi siis huijata toimimalla niin kuin olisi riuska ja aikaansaava, vaikkei tuntisikaan itseään sellaiseksi?

Tuntuu oudolta. Mutta toisaalta: samanlaista “aivojen huijaamista” on myös itsesäälissä tai valituksissa vellominen. Sekin on joskus kaukana todellisuudesta. Negatiivisesta kelasta tulee vain niin paljon helpommin toistuva kertosäe pään sisään. Miksi?

torstai 12. kesäkuuta 2014

"Siitä hyppää hassatukka halki hymisevän hongiston"

Järjestettiin keskiviikkona Forum Artisin jäsenille uuden kulttuuriministerin kyselytunti. Kävelin sen jälkeen Krunikasta Kallioon ja mietin Säätytalolla lausuttuja sanoja taiteen merkityksestä, sen hoitavuudesta, itseisarvosta. Tahtoa ja tahdonvoimaa. 

Hyvässä aallossa menin Teatteri Taawettiin Siltasaarenkadulle kuuntelemaan Ilokeimoon päin -esitystä: Jari Miettisen esittämiä Aleksis Kiven runoja. Teatteri Taawetti on Kallion kirkon kupeessa, kadun tasossa, siellä soi piano ja tuoksui kahvi, kesäillassa huone oli viileä. Ohjelmassa oli Kiven kolme pitkää, eeppistä runoa (1349 säettä!): Lintukoto, Kesä-yö ja Paimentyttö. Kaksi jälkimmäistä löydettiin vasta Kiven kuoleman jälkeen, vuonna 1934. 

Oli hyvä kuunnella silmät kiinni, antaa kielen virran ja sanojen olla ja tulla. Nautin, kun Miettinen lausui voimallisesti ja virtuoosimaisesti Kiven kieltä, jonka aallonharjalla kuullessa pysyin. Pää pinnalla.  

Juuri nyt kiinnostaa, miten runo liittyy muihin taiteisiin ja käy niitten kanssa vuoropuhelua. Miettisen esityksessä runot ovat näytelmä, ja lähellä musiikkia. Rytmi ja tavut ja sanat soivat ytimissä. 

Pieni sali oli muuten ihan täynnä väkeä. 
Tätä tarvitaan. 

Aleksis Kiven runoja ja muita vanhoja suomalaisia löytyy myös netistä, täältä

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

"Ole iloinen" - esikoisrunoilijoita Annikin runofestivaaleilla



Oli erikoinen kokemus viettää perjantaipäivä esikoisrunoilijoitten kanssa Tampereella. Erikoinen, koska pölähdin Manseen keskeltä oman kirjan kirjoittamista (– ja myös viime päivien Hurme-huumaa – olen viettänyt pitkiä iltoja Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten parissa, päässä on ritissyt kanavia auki).

Aino Suonio ja Simo Ollila ideoivat Annikin runofestareitten yhteyteen esikoisrunoilijaseminaarin. Kutsuttiin neljä runoilijaa: Riikka Heinonen, Miira Luhtavaara, Niklas Salmi ja Pirkko Soininen. Minä johdattelin keskusteluja, istuimme päivän ravintola Henriksin kabinetissa – & kävelimme Laukontorilla ja rannassa, kun istuminen alkoi puuduttaa. Puhuimme koko päivän. Kirjan julkaisemisesta, ajasta ennen sitä ja sen jälkeen, kustantamoista, toiveista, peloista, suunnitelmista, talismaaneista, muistoista, unista ja unettomuuksista, toimeentulosta ja töistä, haikuista ja avomikeistä. Puhetta ja luottamusta riitti – en kerro keskusteluistamme kaikelle kansalle, sen sijaan tekee mieli tallettaa pari sanaa Tulenkantajien kirjakaupan paneelikeskustelusta, johon päivä huipentui.

*

"Runouden kulta-aika vai inflaatio?" kysyy Aino kirjakaupassa. Aihetta on pohjusteltu Aamulehden haastattelussa aamulla ja tultu siihen tulokseen, että aluskasvillisuus on tiuhaa ja elävää eikä runoudella tänäänkään mene nihkeästi, vaikka se ei näy isosti mediassa. (Nina Lehtisen laaja juttu, jossa puhutaan mm. lavarunouden noususta, on julkaistu AL:ssa 7.6. – Riikka Heinonen kertoi että Café Mascotin poetry jamit piti vaihtaa perjantailta torstaille, koska perjantai-iltoina runojanoisten jono oven ulkopuolella kasvoi kymmenien metrien pituiseksi!)

Esikoisrunoilijat ovat sitä mieltä, että kun runouden julkaiseminen on pienkustantajien ansiosta lisääntynyt, runon monimuotoisuus paljastuu. Myös raakileitten esiin pääseminen voi olla arvokasta.

Sanasadon kustantaja Erkki Kiviniemi sanoo, että kentässä näkyy leveä taso ja monipuolinen käsitys runoudesta. – Joskus 60-70-luvulla lyriikkaan mahtui vain yksi totuus. 60-luvullahan metrinen runous oli "kielletty" vanhanaikaisena, mutta 70-luvun lopulla Ilpo Tiihonen palautti sen jambisella runollaan ja siitä lähti laajeneminen muuhunkin suuntaan.

Haikurunoja kirjoittava Niklas Salmi sanoo, että tällä hetkellä Suomessa tehdään runoa, jossa on sukulaisuutta 1900-luvun alkupuolen tekijöitten kanssa - vaikka sellaisten kuin Tristan Tzara tai Gertrude Stein. Riikka Heinosen mielestä runoilijan on nyt etsittävä isosta kirjosta tyylejä omansa, luovittava omaan suuntaansa. Toisaalta Pirkko Soininen kertoo kohdanneensa myös vastakkaisia mielipiteitä, painetta, ettei hänen tavallaan saisi kirjoittaa. – Mutta paineet voivat olla hyväksikin, tulee kapinallinen olo: "mä teen mitä teen", heittää Miira Luhtavaara.

Tupa on täynnä väkeä ja keskustelu polveilee, yleisö on aktiivista. Muutamia lainauksia:

Runous on itsessään yhteiskunnallinen teko. Se on vastakkainen tehotaloudelle ja suorituspakolle. (Miira Luhtavaara)

– Lyriikka on enemmän tätä päivää kuin proosa. On proosassakin kokeilevuutta, joka rikkoo yhteen suureen kertomukseen pyrkimisen ajatusta. Runous on kuitenkin nopealiikkeisempää. 

– Haikussa ajatus lepää pienessä tilassa. Ajattelen runoa unen sukulaisena. Runo on helposti ymmärrettävä omassa valtakunnassaan, mutta muuttuu hölynpölyksi, jos sen tuo väärään maailmaan ja koettaa järkeistää. (Niklas Salmi)

– Taideteos on aina riittävän hyvä herättääkseen perimmäisiä kysymyksiä! (Niklas Salmi)

– On upeaa, jos ihminen nimittää itse itseään siksi, mikä tuntee olevansa, vaikka toimeentulo ei tulisikaan siitä. (Erkki Kiviniemi)

*

Koko päivästä jäi kuultava, oudon posiitivinen olo. Kukaan esikoisrunoilijoista ei ollut huolissaan, kyyninen tai toivoton. Kulttuuripessimismi loisti poissaolollaan. Kun Aino kysyi, minkä ohjeen runoilijat antaisivat muutaman vuoden takaiselle itselleen, jäi erityisesti mieleen Niklas Salmen vastaus: "Ole iloinen." Miksi? "On paljon asioita, jotka ovat hyvin ja joista voi iloita." Pientä ja tarkasti nähtyä nostetaan esiin myös Salmen haikurunoissa.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Valoisia & pimeitä öitä

Kalliossa kesäkadut ovat sateiset ja työhuone hämärä.  Olen tänään kirjoittanut monta tuntia, on kumma, todellisuuden reunalla oleva olo. Syksymmällä lähetän romaanin ekan kokonaisen version luettavaksi ja runot kuvittajalle. Kirjat ottavat aikansa.

Käytän blogia nyt luku- ja elämäpäiväkirjana, että jaksan tehdä kesän töitä. Toivon pitkiä flow-tunteja, houkuttelen niitä. Kesällä Kallio on parhaimmillaan, kävelen Vaasankadun kautta Alppilaan ja Flemaria pitkin Karhupuistoon.

Ja kotona talo on täynnä elämää, lapsia menee ja tulee, aina joku yökylässä. Siirretään keittiö pihalle, kaivetaan muurinpohjapannu esiin. Toive: vähän lukkoonlyötyjä aikatauluja, paljon tilaa mielijohteille. Yöt ja aamut  ovat parasta työaikaa. Metsä puskee koko ajan lähemmäs ikkunaa, kirsikkapuu kukkii ja varisee, alkaa kypsyttää kirpeitä marjoja.

*

Johannissonin melankoliakirjan jatkoksi luin Thomas Mooren Dark Nights of the Soul -kirjan. Moore on lempikirjoittajiani, selväjärkinen ja viisas, ei pinnallinen tai tekopyhä niin kuin self help -kirjallisuus joskus on. Seksin sielu oli ensimmäinen löytöni. Olin sitä mieltä, että seksistä ei pahemmin kannata puhua, koska se ei taivu sanoiksi, mutta Mooren kirjan luettuani tulin toisiin ajatuksiin.

Seksin sielun jälkeen teki mieli ottaa selvää, mitä muuta tämä viisas & seksikäs mies on kirjoittanut. (Ja kas, hän osoittautui Jungiin nojaavaksi terapeutiksi. Kaikki jäljet johtavat Jungiin nyt, kun teen omaa tutkimusmatkaa...)

*

Mooren kirjan nimi tulee 1500-luvulla eläneen katolisen mystikon Ristin Johanneksen runosta La noche oscura del alma. Moore käyttää sitä toisessa merkityksessä: hänelle "sielun pimeä yö" on muutosvaihe elämässä. Se voi johtua ulkoisesta tapahtumasta: avioerosta, sairaudesta, jonkun kuolemasta – tai sille ei löydy erityistä syytä. Se voi olla masennus- tai ahdistuskausi, mutta ei välttämättä hoitoa vaativa depressio. Moore ei mielellään luokittele hankalia tunteita sairauksiksi. Hänestä mielen pimeä aika on kasvun kannalta olennainen. Jos sen torjuu, menettää mahdollisuuden.

Usein saa lukea selviytymistarinoita. "Minulla oli pimeät jaksoni. Mutta nyt ne ovat ohi!" Mooren mukaan todellinen yö, välitila joka tempaisee ihmisen irralleen entisestä elämästä ei ole näin helposti ohitettavaa, ei pikakriisi josta selvitään voittajina. Se muuttaa ihmisen. Sillä ei rehennellä. Ja se vaatii ottamaan vastuun: ajattelemaan pohjia myöten oman elämänfilosofiansa ja elämään sen mukaisesti.

Joo, jyhkeitä sanoja, käsittämättömän käsitteellistämistä! Mutta kun luen tätä Mooren rönsyilevää kirjaa, on koko ajan olo kuin olisin oivallusten kynnyksellä. Kuin nieltyäni ja sulatettuani tämän tiedon pystyisin elämään oikeasti vähän paremmin.

Alkupalaksi kannattaa lukea Care of the Soul - Dark Nights pohjaa osittain sen ajatuksille ja hyödyntää sen mainetta. Tykkään kuitenkin enemmän jälkimmäisen tummasta pohjavireestä, samoin siitä miten Moore käy läpi seksuaalisuuden pimeitä ja parantavia puolia. "Elämäntyöni on yritys juurruttaa puhdas, näkevä henki maailmallisen elämän epätäydelliseen ja päihdyttävään aistillisuuteen" (!), sanoo Moore, joka sai ankaran katolisen kasvatuksen ja eli 27-vuotiaaksi asti munkkina.

Kiinnostavasti kirjassa ruoditaan myös C.G.Jungin neljänkympin kriisiä. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä maailma sortui Jungin ympärillä ja hän murtui myös henkisesti. Uusi vaihe alkoi, kun hän palasi lapsuuteen ja alkoi muistella leikkejä, joissa rakenteli kaupunkeja palikoista ja kivistä. Hän päätti tehdä sen taas: kerätä kiviä ja puunkappaleita ja rakentaa kyliä. Kun sota hajotti Eurooppaa, keski-ikään tullut Jung rakensi epätoivoissaan lounastauollaan ja työpäivän jälkeen pienoismallikylää, opetteli uudestaan leikkimään.