maanantai 26. toukokuuta 2014

Juna Turkuun


Maanantain kesäaamussa junailin itseni Turkuun. Kävin ammattikorkeakoulussa kertomassa toimittajaopiskelijoille Jano-runouslehden synnystä, kun pyydettiin. Puhuin yhä enemmän nettiin siirtyvästä kulttuurikirjoittamisesta, puhuin verkkolehdistä ja kirjablogeista, puhuin aluskasvillisuudesta josta versoo muuttuvaa, pysyvää ja kestävää. Tutkittiin nettilehtiä: Janoa, Mustekalaa, Long Playta…

Ihmiset, ihmiset. Aina osuvat ja vaikuttavat, jäävät mieleen. Porukka osoittautui skarpiksi ja keskustelevaiseksi ja seitsemän tunnin päivän aikana ehdittiin puhua paljon. Minut yllätti ajatus, että nähtiin surullisena tosiseikkana se, että Janon tapainen verkkolehti (kuten  myös suurin osa kaunokirjallisuudesta) “joudutaan rahoittamaan kulttuurin apurahoituksella”. Että eivätkö suomalaiset voisi nyt hiukan enemmän satsata kulttuuriin: maksaa lehdistä, ostaa kirjoja?

Niin totta, olen itse vain tuudittautunut ajatukseen, ettei “näin pienessä maassa” riitä lukevaa yleisöä tarpeeksi. Kuitenkin suomalaisia sanotaan lukevaksi kansaksi. Mistähän löytyisi tilastoja siitä, paljonko suomalaiset käyttävät palkkapussistaan rahaa kulttuuriin, suhteessa palkan määrään?

Kirjoitettiin kolumneja, häikäilemättömän henkilökohtaisia mielipidepläjäyksiä. Opiskelijoitten kolumneissa muun muassa ruodittiin mainion kirpeästi ja oman kantapääkokemuksen kautta sitä, onko kirjoittajakoulutus tarpeellista. Kiinnosti, koska olen itse taas parin vuoden tauon jälkeen ottanut välillä opetuskeikkoja – miettinyt monelta kantilta sitä, mitä kirjoittajille oikeastaan voi antaa ja “opettaa”. (Näitä miettiessä kirjoitin muuten uuteen Parnasson jutun kirjoittajoppaista, lehti ilmestyy piakkoin.)

Juna on paras työhuone! Paluumatkalla huomasin miten jostain mielenpohjalta alkoi taas oma teksti nousta, nuo ihmisparat jotka taas olen muutamaksi päiväksi heittänyt oman onnensa nojaan, yksi kiersi Carmen-rullia päähänsä ja kiskoi sähiseviä nailoneita jalkaan, toinen ikävi istuttamassa valkovuokkoja haudalle ja teki paluumatkalla bussissa sudokuja. Menen heidän seuraansa nyt. 

perjantai 23. toukokuuta 2014

Muistikirjoja, roinaa laatikossa - pari sanaa romaanin taustatöistä


Kustantaja järjesti tänään teemapäivän jonka ohjelma vaikutti hyvältä. Onnistuin kirjoitustöitten takia kuuntelemaan iltapäivän osuuden. Kuulin ensin paneelikeskustelun nykykirjallisuuden tilasta, josta jäi kytemään mieleen Aleksis Salusjärven yhteisöllisyyttä ja tapahtumia ja instituutioiden ulkopuolella elävää kirjallisuutta korostava puheenvuoro. Ruohonjuuressa vaikka mitä eläväistä, pitää muistaa kuunnella kasvua, ja runoklubilla ääneen luettu runo ei aina elä kansien välissä, se on hetken taidetta, teatteria. Sitten seurasi sessio, jossa Kristiina Vuori ja Jari Järvelä kertoivat taustatöiden tekemisestä.

Odotin viimeistä osuutta, koska olen itse uuden äärellä kirjoittamisen kanssa. En ole ennen kirjoittanut menneisyydestä näin, tällainen tutkiminen on omalla tavallaan uutta ja varsinkin alussa tuntui että hapuilin, haroin summanmutikassa pohjaa. Mutta koko ajan himottaa enemmän syventyä, uppoutua, penkoa, keräillä, lukea. Kirjoittamisessa on alkanut uusi vaihe. (Oudosti yksinäisyyttä hälventävä vaihe muuten, pitää miettiä miksi.)

Oli huojentavaa kuulla, että Järvelän tapaisella pitkän linjan prosaistillakaan materiaalinkeruu ei vaikuttanut viimeisen päälle systemaattiselta. Siinä oli intuitiivista löytämistä, itselle tärkeän kiinnostavan valikoimista. Lappuja laatikoissa, arkistoja komerossa...? Runsaus tuntui olennaiselta: maailma kasvaa uskottavaksi, kun kirjailija on omaksunut mahdollisimman paljon tietoa aiheen ympäriltä. Kaikki lähtee omasta, lähes pakkomielteisestä kiinnostuksesta johonkin aiheeseen.

Järvelä sanoi, että paljon materiaalin kerääminen on välttämätöntä, mutta luetusta ja kootusta tulee käytettyä romaanissa kymmenisen prosenttia.  Hän suosi samaa metodia kuin Mika Waltari, joka ensin luki kaiken käsiinsä saaman aihepiiristään, aloitti kirjoittamisen eikä enää palannut lähteisiin. Maailman oli rakennuttava kokonaan hänen päänsä sisällä.

Järvelän materiaali ei keräänny vain Kansallisarkistossa istumalla tai virallisia lähteitä tutkimalla. Nettiä hän sanoi  hiukan kaihtavansa, koska kiinnostavimpia lähteitä ovat ne, jotka eivät ole kaikkien saatavilla. Jonkun sukulaisen tai kylänmiehen vintiltä löytyneet kirjeet tai pöytälaatikkoihin unohtuneet muistikirjat – lähteet, joista kukaan muu ei tiedä.

Järvelää kuunnellessa muistin myös, miten hyvä lähde jostain aikakaudesta kirjoittaessa on ajan kaunokirjallisuus. Se välittää paljon enemmän kuin vain ajan kieltä ja puhetapaa: koko maailmankuva on riveillä ja niitten välissä.  

On lukematta Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty, tarina Helsingin nuohoojista 1960-1980-luvuilla, sattuneesta syystä nyt kiinnostavilla vuosikymmenillä.  Luen sen ja kirjoitan jotain siitä tänne.   


torstai 22. toukokuuta 2014

Nyt, nyt


Omenankukkien kukkimisaika on nyt. Kesän paras kohta. Haluan pysäyttää ajan tähän toukokuun loppuun. Ajatella kaikki ne tiheät ajatukset joita kevät pöyhii ja nostattaa. Kevät on kerrostunein vuodenaika, muistoja tulee mieleen koko ajan, ja kihisen suunnitelmia. Päällekkäin ja limittäin ovat kaikki keväät, kävelen Helsingissä ja olen vapaa, keväällä ihminen on vapaa.
Tänään olin Teoston toimistolla Forum Artisin työryhmän kokouksessa, menin sinne viime aikojen työpaljoudesta ryytyneenä, heräsin muitten virrasta. Ihanat, ihanat energiaihmiset, jotka raja-aidoista piittaamatta tekevät kiinnostavia asioita sekä taiteen että tieteen alueilla! Työryhmässä suunnitellaan taiteilijoitten työhön liittyvää verkkosivua, se avataan syyskuun alussa. Siitä lisää myöhemmin, kun homma on pitemmällä...
Kokouksen jälkeen jäi tunti aikaa kävellä kaupungilla ennen kustannustoimittajan ja kuvittajan tapaamista. Väistelin vaalimainosten ojentelijoita (päätin jo ehdokkaani) ja mietin haastattelua, jonka tein äsken Kirjailija-lehteen. Kyselin muutamalta kollegalta, miten kirjoittaminen ja muut työt asettuvat toistensa lomaan.

Työtapa on kiinni temperamentista. Yksi väsyy vähästä, toinen on ahne elämälle ja tekemiselle. Yksi sanoo, että hänen päänsä ei toimi, jos on tehtävä kahta työtä samaan aikaan, toinen taas tekee viittä erilaista juttua limittäin ja lomittain. Yhden pitää olla koko ajan uupumuksen reunalla melkein maanisessa liekissä, toinen mietiskelee ja hioo yhtä yksityiskohtaa kauan. 
Mietin omia työrytmejäni myös siksi, että minua haastatellaan paraikaa SKS:n kirjailijahaastattelujen sarjaan. On ollut hyvä päästä Siru Kainulaisen haastateltavaksi nyt, kun olen käännekohdassa kirjoittamisessani. Runon ja proosan kirjoittaminen vaatii erilaisia työtapoja, myös siinä, miten paljon muuta työtä ja sosiaalisuutta kestää. 
Kukaan ei neuvo, kukaan toinen ei voi tietää mikä työtapa minulle on hyvä. 
Omenankukkien kukkimisaikaan en jaksaisi olla aina aikuinen, en jaksaisi karsia ja oksia rönsyjä kalenterista, en jaksaisi suunnitella ja aikatauluttaa ja kieltäytyä ja laskea viikkoja, haluan että joku työntää tuolin alleni ja pöydän eteeni ja sanoo: kirjoita, kirjoita nyt sitä kirjaa, se kasvaa, hyvä tulee, ja pöydälle sataa terälehtiä ja sanoja ja kirjasta tulee se joka ilmansuuntaan rönsyävä olento joka siitä on aina pitänyt tulla. 

tiistai 20. toukokuuta 2014

Lohdullista alakuloa



Miten tämä kirja on voinut mennä minulta ohi? Pari vuotta sitten suomennettu, Atenalta ilmestynyt Melankolian huoneet on aarre – se osui sattumalta käteen, kun etsin muuta kirjaston psykologia-hyllystä. Kun olin lukenut, ostin kirjan nettiantikvariaatista; tiedän että tulen palaamaan siihen monta kertaa. Heti aion käyttää sitä opetuksessa: puhun ensi viikon lauantaina Kriittisen korkeakoulun kirjoittajaopiskelijoille aiheesta, joka sivuaa Johannissonin tutkimuksia.
Karin Johannisson on lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Uppsalan yliopistosta. Hän tutkii nykyisin melankoliaksi kutsutun tunteen historiaa ja ennen kaikkea sitä, millaisia ilmenemismuotoja se on saanut eri aikoina. Näkökulma on “tunnehistoriallinen”. “Tunnetilojen historiaa tutkimalla voimme ymmärtää myös omaa aikaamme”, hän kirjoittaa, ja: “Tuntemisen rakenteet ovat tiukasti sidoksissa yhteiskuntaluokkaan ja sukupuoleen. Tunteet luovat luokkatietoisuutta siinä missä statussymbolit, valta tai pääoma.”
 Oliko melankolia siis esimerkiksi 1800-luvun lopulla keski- ja yläluokan oikeus? Työväenluokalla oli tuskin oikeutta nimittää ahdistustaan ylevästi melankoliaksi tai yliherkkyydeksi.
Vuonna 1759 Adam Smith oli kirjoittanut The Theory of Moral Sentiment -kirjassaan: “Työläisen iho, huokoset, lihakset ja hermot, aivan kuten hänen tunteensakin, ovat erilaiset kuin yläluokan miehen.” Johannisson kirjoittaa: “Palvelusväestä, joka matki tunteiden mimiikkaa ja eleitä keskenään mutta ei herrasväen edessä, joka olisi heti nähnyt heidän lävitseen, tuli nopeasti populäärikulttuurin lempiaihe, jolla on elävät haaransa myös moderneissa kansankomedioissa.
 Johannissonin kirjassa kiinnostavinta on konkretia. Hän on koko ajan kiinni käytännön esimerkeissä. Luin joitain niistä, vaikka kertomusta Max Weberin unettomuudesta, kuin jännityskertomusta.
 Johannisson väittää, että melankolia on etenkin meidän aikamme sairaus – aikaisempina vuosisatoina se on saanut toisenlaisia nimiä ja vivahteita ikävystyneisyydestä acediaan, ahdistuksesta anomiaan.
 Kirja on käsittämättömän lohdullinen. Se, mitä nykyisin helposti pidetään sairautena ja pyritään lääkitsemään ja turruttamaan pois (Ole vahva! Ole voittaja! Suorita!), on osa ihmisyyttä, ja on aina ollut, eri nimilapuilla varustettuna. Lapsi voi elää tuntematta kuolemaa ja ristiriitoja ja tiedostamatta itseään, aikuiselle se on mahdotonta.
Johannissonin kirjan valossa näyttää myös siltä, että mitä herkempi ja voimakkaammin kokeva ihminen, sitä useammin hän maksaa siitä hinnan pohjakosketuksena. Suruna, ahdistuksena, autiomaamielentiloina, joita ilman onnikaan ei ehkä tunnu onnelta.