sunnuntai 14. joulukuuta 2014

"Kirsi näki. Kirsi löysi. Kirsi keksi."

Miten tätä elämää pitäisi elää? Onneksi on esikuvia: se kollaasi kuvia ja sanoja seinällä – ne huutelevat & kuiskailevat.

Tänään ajattelen Kirsi Kunnasta, jonka 90-vuotissyntymäpäivä on, ja jonka olen pariin kertaan saanut tavatakin runoilijaympyröissä. Vuonna 1999 esiinnyimme samassa Raaka pulu -runoilijaporukassa Huvilateltan lavalla. Olin pahainen esikoisrunoilija; Kirsi luki perunoitten kiehumisrunoa Tiitiäisen satupuusta: "Voi tätä hoppua, hoppua, hoppua, ei tule loppua…"

Kunnaksen lastenrunojen kanssa olen kasvanut. Viisivuotiaana nypin nukkapalloja ruskeista sukkahousuista ja kyykin Oulunkylässä lastenhuoneen lattialla lukemassa. Sanomisen voima otti mahasta: "Kuolen, huusi Pii Poo, liian aikaisin! Hän huusi: hii hoo! ja kuoli myöhemmin." Enpä tiennyt, että luen vielä samoja runoja omille lapsilleni. Tai ehkä tiesinkin. Nytkin tuntuu kuin kaikki ajat olisivat yhtä aikaa sylissä, kun otan Puupuu ja käpypoika -kirjan ja katson Martti Syrjän piirtämiä kuvia. Muistan värit ja viivat kymmenien vuosien takaa.

Kunnaksen uudemmista lastenrunoista on löytynyt hyviä mottoja arkeen. Osaan niitä ulkoa. "Eli merenpohjassa Meritähti / tuhat tonnia vettä yllä. / – Minä jaksan kyllä,/ sanoi Meritähti./ – On terävät sakarat,/ ja litteät pakarat/ ja paineenkestävät kakarat!"

Luin äskettäin Leena Kirstinän kirjoittaman Kunnaksen elämäkerran Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014). Elämän ja työn valtava rikkaus ja runojen huumori ja herkkyys nousevat esiin. Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä muuttivat yli nelikymppisinä perheineen maalle, Ylöjärvelle, asumaan vanhaa koulua. Kunnaksen runoissa alkoi näkyä vahvasti maalla vietetty elämä. Parikymmentä vuotta myöhemmin (1984) julkaistu Kaunis hallayö -kokoelma sai nimensä siitä, että hallayö palellutti Jaakon kasvattaman rukiin. Mutta hallan vastapainona on rakkauden lämpö:

"Annetaan rakkauden uivan pohjalaatan
                                      kellua
              kompassiruusun uida
       unien maljassa
  virrataan energiaa lämpöä
unohdetaan termostaatit säteillään
    sähköä
                hiukset lentäen

kuin valaistu huvilaiva talomme
ja me toistemme kainalossa
         toistemme unissa
tuhlarit."


PS. Blogitekstin otsikko on Tuulikki Valkosen kirjoittamasta Marko Tapion elämäkerrasta Mäyhä. Valkonen kirjoittaa: "Kirsi näki. Kirsi löysi. Kirsi keksi. Kirsissä venyi maailma eri suuntiin, muotoon ja väriin. Aina se näytti 'oikealta' ja aina löytyi perspektiivien katoamispisteessä ihminen, ihmisen taju ja sielu." – Siinä esikuvaa!

tiistai 28. lokakuuta 2014

EBOW - EIS AUF DEN ASPHALT feat. SHEELA PICAR

PS. Edelliseen: Schamrockissa oli myös münchenilaisen Ebowin keikka.

Mekko päällä Münchenissä


Marraskuussa, Turun runoviikolla, ilmestyy viimeinen Vilja-Tuulian ja minun tekemä Jano, sitten uudet päätoimittajat ottavat lehden haltuun. Hyvä eksperimentti oli tämä. Kolmas, tulevaisuus-teemainen lehti alkaa olla koossa. Teen vikaan Janoon pari juttua. Toinen niistä on kommentti Schamrock-festivaalista, jolta palasin eilen. Schamrock on toista kertaa järjestetty naisrunoilijoitten festivaali, joka levittäytyy Wieniin ja Müncheniin. Meitä oli FILIn lähettämänä siellä kolme suomalaisrunoilijaa. 

Miehiä oli toki yleisössä, mutta unohdin jotenkin kokonaan välillä, että esiintyjät olivat pelkästään naisia. Niin avara voi olla sukupuolen käsite, niin moneen kohtaan “naiseuden” janaa festarin runoilijat asettuivat. Panin kyllä merkille, että olin ainoita mekkoon pukeutuneita! (Koruja ja meikkejäkään ei kovin paljoa näkynyt. Tätä meinaankin nyt hetken pohtia. )

Miehissä ja naisissa on erilaisina pitoisuuksina feminiinisyyttä & maskuliinisuutta. Ohjelmaa seuratessa nousi kyyneleet silmiin sitä ilosta, että on maailma, jossa sukupuolen oma ja yksilöllinen ilmaiseminen on mahdollista. Ehkei helppoa, mutta silti mahdollista, ilman pelkoa noitarovioista tai vankiloista.

Vahvimmin mieleenjääneitä esityksiä minulle oli Tuvasta, Mongoliasta kotoisin olevan Sainkho Namchylakin kurkkulaulua, monenlaista ääntelyä, laulua ja sanoja yhdistänyt esitys. Siinä oli jotain yhtaikaa hyvin alkukantaista ja uutta & omaa, jotain pelottavaa ja kiehtovaa, jotain lapsenomaista ja jotain ikivanhaa. Kuvassa keskellä istuvan Sainkhon kanssa lavalla on Kaliforniasta saapunut Patti Trimble, jonka pitkät, kertovat runot olivat lähelle tulevia – esimerkiksi teksti, jossa listattiin kaikki ne levottomat ajatukset, joita unettoman mielessä liikkuu kolmen ja puoli viiden välillä yöllä ("And what about Jerusalem? I worry about Jerusalem..."). Vasemmalla Sainkhoa säestää kitaralla Kalle Laar. 


Sunnuntaiaamuna kävelin Pasingissa ja osuin kirkkoon, kuten usein käy. Baijerihan on katolista aluetta, ja meneillään oli messu, kirkko oli täynnä väkeä. Kuvassa tämän Maria Schutz -kirkon alttaritaulu. (Ostin kalliimman kännykän ihan sitä varten, että siinä on kamera, mutta eipä sillä kovin kaksisia kuvia saa.)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Listat & järjestys, osa I


Loppuviikosta kustannustoimittaja väläytti vihreää valoa: työn alla oleva romaanini voi mahtua ensi syksyn kustannusohjelmaan. Sain siitä ryöpyn energiaa, joka kanavoitui muun muassa työpöydän viereisen kirjahyllyn järjestämiseen, hyllyn, johon oli työnnelty kirjoja ja dvd-elokuvia lappeelleen muitten päälle.

Järjestys. Se on myös mielen järjestämistä. Jotkut pöytälaatikot ovat keränneet sisäänsä paperia ja roinaa vuosikausia. Raivaaminen on matkaa muistiin. Unohduksen arkistoja. Keskenjääneitä muistikirjoja, lehtileikkeitä, puolikas hajuvesipullo, esitteitä neuvolasta, pääsiäismunaleluja, lasten valokuvia, neulatyyny, postikortteja, kirjeitä.  Olen näköjään tulostanutkin tärkeitä sähköpostikirjeenvaihtoja. Joka päivä elämä virtaa täytenä käsissä.

Järjestys, ihana obsessio. Kaaos versus järjestys. Taistelua kaaosteoriaa vastaan. Kun lukion jälkeen pyrin opiskelemaan biologiaa, taksonomia rauhoitti. Eliöitten luokittelu ja nimeäminen. Pääsykokeisiin piti muistaakseni valita joko kasvi-, kala- tai hyönteislajintuntemus, valitsin hyönteiset ja pänttäsin kirjasta latinankielisiä nimiä, muodonvaihdoksia, vainokaisia ja kiilupistiäisiä, peitinsiipiä ja kitiinikuoria. Kieltämättä kiinnostukseni noihin mystisiin olioihin oli tainaronilais-romantillinen. Postia toisesta kaupungista. (Vaihdoinkin pian alaa.)

Opin hyönteiset, pääsin opiskelemaan, muutin vuodeksi Jyväskylään tutkimaan (hankalien solutason ilmiöitten lisäksi) myös kasveja ja muita eläimiä. Biologian laitos oli Fredrikssonin vanhassa hattutehtaassa, istuin Fredan vintillä ja opiskelin isoista pahvitauluista heiniä, saroja ja vihvilöitä. Kasveja nimeävät biologit ovat olleet salaa runoilijoita. Kun minua 2000-luvun puolivälin tienoilla pyydettiin TV-ohjelmaan kertomaan suomen kielen lempisanani, ensimmäisenä tuli mieleen ne talviaamut taksonomian parissa. Röyhyvihvilä. Nuokkuhelmikkä. Tuoksusimake.




Järjestys. Luokittelu. Listat, ennen kaikkea listat. Rakastan listoja. Hyllyssä on paljon “listakirjoja”. Ne ovat näitä 501 Must-Visit-Cities ja 1000 Places to see Before You Die -opuksia. 1000 Sculptures of Genius. 1001 Paintings You Must See Before You Die. Selailen niitä ja ajattelen mahdollisuuksien tulvaa. “Before you die” tykyttää ohimoita.

Eniten listakirjoja on hyllyissäni kirja-aiheista: Kirjat, jotka muuttivat maailmaa. Lukukirja – kirja kirjoista. Sata kirjaa. 501 Must-Read Books. 501 Must-Read Children’s Books. Defining Moments in Books. Viimeksi mainittu on muuten ihana. “The Greatest Books, Writers, Characters, Passages and Events That Shook the Literary World.”

Kirjan voi avata mistä kohtaa vain ja hengästyä runsaudesta. Paljoudesta on näennäisen sattumanvaraisesti poimittu "avainhetkiä". Millä logiikalla? “Key Event: De Beauvoir and Sartre meet, beginning a life-long collaboration.” “Key Book: The Magic Toyshop.” Hetkistä on pieni esittely. Mieleen palautuu nuoruuden lumo Angela Carterin kirjojen äärellä. “Her use of mythology, fairy tale, gothicism, and magic realism begins to take root in this early novel where she explores many of the cultural stereotypes attributed to women…”

Kaiken koetun alla hahmottuu yhteyksiä. Järjestystä. Jos ei hahmotu, sitä voi luoda.

perjantai 3. lokakuuta 2014

"Läpi kaiken hälyn sinun täytyy jatkaa"


Sosiaalisen & keskusteluja täynnä olevan torstain ja perjantain jälkeen olin kylläinen ja täysi sanoista ja kohtaamisista. Perjantai-illan saunoin lasten kanssa, luin – ja nukuin lähes kymmenen tuntia. Näin unia jotka taas tiesivät enemmän kuin minä itse.

Torstaina kirjailijaillallisilla tuli kollegan kanssa puhetta herkkyydestä: siitä, miten erityisherkkä ihminen kokee asiat, äänet, värit. Tuli esiin muun muassa Elaine Aronin tutkimukset –  luin niitä vuosia sitten ja hankin jopa kirjaan liittyvän työkirjan. Jossain vaiheessa jokainen herkkä ihminen on varmasti kärsinyt ominaisuudestaan, miettinyt, miten siitä pääsisi. Aron muistuttaa, että herkkyys on ominaisuus, joka ei ole itse valittu, mutta joka täytyy ottaa huomioon. Se on rikastuttavaa, kun sen kanssa oppii elämään. 

Minulla on kolme lasta, jotka ovat luonteeltaan ihan omanlaisiaan jokainen. Herkempi reagoiminen siihen, mitä ympärillä tapahtuu, on ollut lapsessa heti vastasyntyneenä. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä myöhemmin tulee eteen: tasaisempi lapsi solahtaa vaivatta tilanteisiin, se voimakkaammin kokeva joutuu työstämään itsensä kanssa kaikenlaista. Mutta herkkyys tuo myös tietynlaista karismaa. Se on omalaatuisuutta ja voimaa, jonkinlainen lapsessa palava liekki, jonka muutkin huomaavat.

Nuorena oma herkkyyteni aiheutti sitä, että olin paljon yksin. Sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, koska en tuntenut omia rajojani tarpeeksi. Lähdin pois, pyörsin kannoillani, palasin yksiöön ja luin. Nuoren ihmisen tapaan kiinnitin myös turhan paljon huomiota itseeni (ja hermostuneena luulin, että kaikki muutkin kiinnittivät). Runot olivat maailma, joka tuntui olevan minunlaistani varten: kuin hiuksilla yhteen punottuja sanoja. Muutama tumma rivi valkoista, kynäveitsellä nirhittyä paperia vasten, pehmeäkantisessa, antikvariaatin kasojen uumenista löydetyssä kirjassa. "Vesi otti äyräiltä lintujen keveät jäljet. Sinä myös olit siellä." 

Nyt tajuan, että olen pohjimmiltani sosiaalinen ihminen. Rakastan keskusteluja, ihmislämpöä – koin juuri taas onnen hulahduksen, kun sain istua kirjailijaillallisilla  ainutlaatuisessa pöytäseurassa ja vaihtaa ajatuksia. Uudet ideat syntyvät omien ja toisten ihmisten ajatusten törmäämisestä. Tänään lähden uudemman kerran (hulluutta, mutta toisaalta matkustan junalla liian harvoin nykyisin) Turkuun, uudestaan messuhumuun, ja ystävän luo yöksi. Messuilla on kivaa, kun tutut tarttuvat hihasta. Ja perjantaina muuan tuntematonkin, joka sanoi, että Yhtä juhlaa on ollut hänelle tärkeä kirja. 

Osaan olla läsnä. Mutta ihmisten parissa olemisen vastapainoksi tarvitaan rauhaa. Olen kotona ja availen kerroksia, katselen uusia taustoja vasten. Kirjoittaminen vaatii yksinäisyyttä, koska kirjan maailma rakentuu vain minussa: välillä sitä on hyvä käydä ravistelemassa ulkomaailmassa ja antaa muitten ihmisten vähän töniä, sitten palata tutkimaan, kestikö se ja miltä se nyt näyttää. 

(Otsikko ja kursivoitu runositaatti ovat Mirkka Rekolan kirjasta Tunnit, Wsoy 1957)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Mikä menee teidän kaaliin häh?

Vein vähän aikaa sitten kassillisen kirjoja Tessiin. Päätin ottaa korvauksen vaihdossa, koska huomasin hyllyssä Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon, jota minulla ei ollut omana – ja vanhoja Suosikkeja. Muun muassa Suosikin Kultajuhlanumeron vuodelta 1985, jossa oli vielä tarra-arkkikin (Dingo, Duran Duran, Anja Niskanen, Zero Nine ja Paul King) tallella. Iik!

Olen hekumoinut sadepäivän iltayötä Suosikkien parissa. Dingo, Siekkarit, Madonna, Andy McCoyn Cherry Bombz ja Jussi Hakulinen. Muistan tämän numeron. Vuonna -85 lojuin sängyllä vinon katon alla, ruskean froteepäiväpeiton päällä, napsin Reilu satsi -karkkeja (14-vuotiaana en ollut vielä alkanut laihduttaa) ja luin Jammun palstaa.

Nimimerkki "Toivossa olis hyvä elää, vai mitä?" valittaa irtoviiksissä poseeraavalle Jammulle, että äiti ei tee muuta kuin nukkuu, ja hän joutuu hoitamaan kotona kaikki kotityöt ja hoitamaan kaiket illat viiden kuukauden ikäistä pikkuveljeään. "Mulla ei oo isää lainkaan ja äidin "miesystävä" käy meillä silloin tällöin. Aamuisin "koti" on aika siisti, kun mä lähden kouluun, mutta kun mä tuun väsyneenä kotiin, niin se on "läävä". Mulla on kaks pikkuveljeä ja "äiti"." Argh!

Ennen nettiä Suosikin palstat olivat supertärkeitä tiedonlähteitä. Bees & Honey -lääkäripalstalla "Ikuisesti punaista vihaava" poika on harkinnut jopa itsaria jatkuvan punastelun takia. "Onko olemassa mitään ihoa viilentävää ainetta esim. kasvovettä joka sopisi myös finneihin. Omistan myös niitä", hän murehtii. Nimimerkki Lohduton härkä kirjoittaa: "Mistä johtuu että vasen rintani on huomattavasti suurempi kuin oikea? Mitä mä teen mun ihokarvojeni kanssa kun niitä on juuri siellä missä ei tarvita eli säärissä, käsivarsissa, ylähuulessa ja poskissa. Help me. En juo enkä polta. Seurustelin yhden kundin kera 2 vuotta mut ny se häipyi."

Nuorten palstat ovat muuten "lähellä sydäntäni"; toimitin kymmenen vuotta YLEn Teksti-TV:n nuorten palstaa. Luin kahmalokaupalla toimitukseen postitettuja kirjeitä ja toiveikkaita kirjeenvaihtoilmoituksia vuosien varrella. Niitä on varmaan komerossa muutama kansiollinen vielä tallella. Voisivat olla hyvää inspiraatiota nuortenkirjaan. Teksti-TV:n nuorten palsta lopetettiin, kun se kävi nettiaikana tarpeettomaksi. Nuorille on nyt tarjolla pyörryttävän paljon informaatiota netissä, mutta palstojen parahdukset ovat ajattomia. "Mä oon vaan yks jätkä, 17-vuotias, ilman tyttöystävää ja ensisuudelmaa."
                                                 Muodikkaana kouluun vm.-85


                                                    Iiiiiih!


maanantai 22. syyskuuta 2014

Petyit maailmaan ja pakenit vuorille jne.


Syksy luihin ja ytimiin, keltaisia lehtiä silmille fillaroidessa, kaiken tekemisen vuoret joilla kiipeilen. Miten tästä selviäisi ilman musiikkia. Kuuntelen tyttäreni kanteleensoittoa. Keskiviikkoiset kanteletunnit ovat ilo, koska vanhemmatkin pääsevät mukaan. Tytär teki oman laulunkin kahdelle soinnulle, aiheena mikäpä muu kuin syksy.

Muutakin kuuntelen. Alessandro Mannarinon musiikissa on kaikki se, mikä tällä hetkellä kutkuttaa: karheus, roso, kuumuus, nauru, mustalaismusiikki, Rooma, italian kieli, kansanmusiikki, runous, rentous. Tsekkailen keikka-aikatauluja ja haaveilen, että reissaan joskus keikalle Italiaan.



Asiaan: olen viime aikoina ajatellut rehellisyyttä. Vähän aikaa sitten jouduin selän takana puhumisen kohteeksi erään minulle melko tuntemattoman henkilön taholta. Tapaus on toki maailman mittakaavassa  mitätön. Minut se kuitenkin sai apeaksi pitkäksi aikaa – mutta sitten lähti pohtimisen pyörä liikkeelle, ja nyt voin nähdä ikävänä pitämässäni tempussa jo hyviäkin puolia.

Tapaus oli outo. En juurikaan tunne kyseistä henkilöä, mutta minulla oli hänestä mielikuva humaanina liberaalina. Selän takana suhmurointi kuitenkin tuntuu selkäänpuukottamiselta, siltä, että yhdelle esitetään yhtä, toiselle toista. Kurjinta on se, että minulle jäävät vain omat käsitykseni asioista, ne voivat olla väärät.

Joku kovapintaisempi ei olisi moisesta hätkähtänyt. Mutta minua se vaivasi. Selvittämättömät asiat luovat tukkeita mieleen, tukkeet haittavat kirjoittamista ja ajattelua. Olen nyt koettanut vapautuakseni, voidakseni toimia maailmassa ja luottaa ihmisiin miettiä näitä kysymyksiä itsekseni. Mitä on rehellisyys? Virheitä tekee jokainen, jopa sellaisia, jotka aiheuttavat toisille vahinkoa. Ne ovat kuitenkin eri asia kuin itsekäs ja tarkoituksellinen toisen vahingoittaminen, omaan pussiin pelaaminen.

Rehellisyydestä puhuminen on vaikeaa. Se kuulostaa helposti hurskastelulta. Kuka muka on rehellinen, osaanko itse olla? Enkö kaunistele asioita itselleni, enkö luo itsestäni ja ihmisistä itselleni sellaista kuvaa, jota tarvitsen? Kun yritän selittää asioita parhain päin, jotta jaksaisin elää maailmassa – onko se epärehellistä?

*

Luin amerikkalaisen Brad Blantonin kirjan Radical Honesty (tosin, rehellisyyden nimissä, en ihan kokonaan), kun mietiskelin näitä asioita. Amerikan ihmemaassa Blantonin radikaalin rehellisyyden ajatuksen ympärille on syntynyt kokonainen koulutuskeskus, jossa mm. järjestetään rehellisyyskursseja. 

Blanton lähtee siitä, että meillä vapautuisi valtava määrä henkistä energiaa ajatteluun, jos sanoisimme toisillemme suoraan, mitä ajattelemme. Nyt – väittää Blanton – suurin stressin lähteemme ja energiansyöjämme on se, että joudumme jatkuvasti kiertelemään, kaartelemaan ja valehtelemaan sekä itsellemme että muille. Emme uskalla olla rehellisiä, koska meidät on opetettu valehtelemaan. Valehtelu “sulkee mielen vankilaan”, väittää Blanton.

Blantonin oppi on hiukan rankka: en ollenkaan usko, että ihmisten olisi hyväksi kertoa toisilleen kaikkea, mitä heidän mielessään liikkuu. Kirjassa on kuitenkin myös paljon viisautta. 

“Kun puhut totta riittävän kauan, sanoistasi tulee universaali laki”, Blanton siteeraa hindulaista ajatusta.

Tavoitan hetkellisesti ajatuksen siitä, mitä Blanton tarkoittaa. Minusta hän kärjistää – ja mietin myös, miten hänen käytäntönsä suhtautuu kaunokirjallisuuteen. Eikö kaunokirjallisuuden päämäärä ole juuri paljastaa pinnanalaisia totuuksia, selvittää ihmisten kätkettyjä motiiveja, näyttää, mitä meidän toimiemme alla oikeasti piilee? Kun Blanton julistaa, että “et ole todella se, joka luulet olevasi”, tuntuu maa liukuvan jalkojen alta. Toki, luon itse itselleni koko ajan tarinaa itsestäni, miksen loisi, kun kerran kaikesta muustakin. Mutta mitä minulle jää, jos ne tarinat riisutaan pois…? Apua, kuka olen?

Silti – ehkä Blantonin tarkoittama “valheitten luoma mielen vankila” on juuri niitä tukkeita, jotka minuakin jumittavat ja ahdistavat selvittämättömien asioitten äärellä. Ahdistavat silloin, jos en ymmärrä, mistä on kyse.

Oma luottamukseni ihmisten julkisesti itsestään luomaan rooliin on viime aikoina entisestään murentunut. Ei, en halua pettyä maailmaan ja paeta vuorille, mutta… hei hei, jokin tarina tähän nyt tarvitaan, ettei tarvitse masentua.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Iloa ja epäsymmetriaa

"Maailmassa kasvaa toiveita
täyttävä puu,
       onhan se totta,
mutta omaa toivettaan
se ei voi toteuttaa,
        ei kävellä pois
niiden luota, jotka kiertävät sitä.
Vain kasvaa, kasvaa." (Mirkka Rekola - Tuulen viime vuosi)

Tänään pidettiin Rikhardinkadun kirjastossa Mirkka Rekola -seuran perustava kokous. Aurinko paistoi salin ikkunoista sisään, sellainen syyspäivä jona maailma antaa ilmoituksia, taivas ei lopu. Päädyin seuran hallitukseen, hyvien ihmisten kanssa, olen siitä iloinen, koska yhä enemmän uskon yhdessä tekemisen voimaan, haluan luoda yhteyksiä. Niistä kasvaa. Toteutuneita toiveita. Lämpöä, joka hoitaa yksinäisyyttä – sitä, josta käsin kirjoitan, mutta johon välistä uuvun.

Mirkka Rekola kuoli viime helmikuussa. Hän on yksi minuun eniten vaikuttaneita runoilijoita - opiskelijana, jolloin elin vuosia runoilla ja runoissa, hän puhui niin vahvasti että se jälki ei lähde. Hänessä minua puhuttelee moni: nyt etenkin rohkeus kulkea omaa tietään kirjoittajana. Runoissaan hän ei lennellyt muotivirtausten mukaan, sanonut kenenkään mieliksi. Hänen epäsymmetrian periaatteensa on ihmeellistä vapautta kuviosta: se ulottuu ulkoisesta maailmasta suoraan sisään runoon, joka noudattaa omaa lakiaan niin, että moninaisuus saa koko ajan olla läsnä. Ei koskaan joko-tai. Vaan molemmat, kaikki. "Ilo ja suru eivät eliminoi toisiaan", kuten Tuomas Anhava kirjoitti Rekolan runoudesta.

*

Kaksiosainen blogipostaus: yhteistyön voimaan liittyy myös Terve taiteilija -sivusto, jota olen ollut mukana rakentelemassa Forum Artisin puolesta. Tätä - vielä tulemisen tilassa & kehittymässä olevaa! - sivustoa oli ihana suunnitella, koska sain voimaa ihmisistä, joitten kanssa sitä tein. Terve taiteilija -sivustolle ovat uudet blogikirjoittajat tervetulleita – ota siis yhteyttä verkkosivun kautta, jos kiinnostaa.

(kuva: Merja Isotalo)

tiistai 9. syyskuuta 2014

Oi aikoja

Olen lukenut 1970-luvulla julkaistuja runokirjoja. Runot, vilkasliikkeiset, heijastelevat aina nopeimmin aikaa. Tässä teillekin maistiainen, varsin kuvaava sellainen, Kari Aronpurolta:


ILTA

Hämärässä koivujen tuoksu,
veden peili,
surviaisten parvi.

Hiljaista
niin kuin rikkuri
olisi astunut huoneeseen.

(Kiinan ja Rääkkylän runot, 1972)




PS. Ajattelen aikoja, niitten henkeä ja muuttumista. Helsinginkadulla, Stupido-Shopin konkurssipesän levyhyllyjen äärellä lopullisuuden tuntu nostaa palan kurkkuun; maailma pyörähtää näinä aikoina uuteen asentoon, ei yhtäkkiä mutta vääjäämättä. Etsin hyllyistä keltaisia vihjelappuja, seuraan niitä. Kuuntele jos uskallat. Ei heikkohermoisille. Ostan levyjä, soitan niitä kirjoittamisen, tekeillä olevan romaanin avarassa kaikuvassa tilassa, jossa olen yksin ja kaikkea muuta kuin yksin.
     Tämä tarina kasvaa kysymyksistä. Siitä, miten vuosi vuodelta olen vähemmän varma mistään. Haluan kysyä, kysyä yhä enemmän.


sunnuntai 31. elokuuta 2014

Work in progress


Ei tästä ole tulossa runoblogi! Mutta nyt, work in progress, kun työstän uutta sarjaa tulevaa runoiltaa varten, ja eilinen julkaisukokeilu poiki hyvää. Tätä blogin merkitystä olisi kiintoisaa pohtia enemmänkin: jo se mahdollisuus, että joku saattaa lukea, saa minut näkemään tekstin toisin. Vaikutus on aavistuksen samansukuinen kuin vedoksia lukiessa: olen joka kirjan kohdalla ollut hämmästynyt siitä, miten uudella lailla näen tekstin, kun saan vedokset eteeni. Vedosvaiheessa on aina käynyt myös niin, että jotkut osat tekstiä eivät jää eloon. Henkselit yli vaan.







Juokse niillä kengillä kuusikon läpi juokse märän kivikon yli
juokse sydän irtoaa putoaa kiville jätä se lokit tulevat

            Venyttelen pohjetta pihkakuusta vasten
            taas se tulee puun takaa
pää myrskynä, sää muuttuu nykyisin
                   sekunneissa  tätä sattuu kaikille      auer    ume     utu     sumu   
näkyvyys on rajoittunut
         saamme kuvitella toisemme
turbulenttinen häiriö ilmavirtauksissa voi aiheuttaa muutoksia sään kehityksessä

et osannut!
kaikki      mitä       annoit,     ei riittänyt

            mutta mitä lahjoja
               painuvan otsan lämpö
                             vielä pitkään
                rivien väleistä purkautuvat sanat

Synti on vaieta vaistoaan vastaan, noin se sanoo puun takaa.
Nauran, mene pois totuus limasieni siilinraato  

lokit, sydämensyöjät
miltä näyttää vartaaseen palottu sydän

juoksen
kuusimyrskyn läpi  
            virheitteni läpi
            iloni läpi
            rak  kau  te   ni    koko kirkkaan läpi
                                                
 jalaspilviä kokkarepilviä mantelipilviä
repalekumpupilviä, ja viimein sees

et osannut
         kaikki vähä mitä annoit 

 mutta niillä nuhruisilla siivillä
            lokit kirjoittavat taivaalle
                        saat lukea sen kun jaksat pysähtyä